Kreativ tvåspråkighet - Luova kaksikielisyys

Utbildning och kultur Göteborgin kaupunki – Gunnared

Koulutus ja kulttuuri Ruotsin kouluvirasto

På svenska

Göteborg 22–23/10 1998 Suomen pääkonsulinvirasto – Göteborg

Birgitta Ulfsson, Märta Tikkanen, Dorita Finell, Pirjo Janulf, Kaj Fölster, Margareta Mellberg, Pirjo Kukkonen, Kristina

Kaksikielisyys – lahja ja haaste

Tvåspråkighet - en gåva och en utmaning - En människas modersmål är ingen självklarhet, det är en gåva och en utmaning i varje stund, säger Märta Tikkanen. Tillsammans med Birgitta Ulfsson och Tuija Nieminen Kristofersson vittnar hon om tvåspråkighetens glädje och vånda. Birgitta Ulfsson är enligt sig själv en typisk representant av en tvålänning/kahdenmaalainen från surmjölks-, brännvins- och vemodsbältet. Hon är full av energi och ord som hon mer än gärna delar med sig av till sina medmänniskor. - Jag har två språk, attraherade av varandra, besläktade till sin geografiska grund men ändå så olika varandra, säger hon. Det svenska ordbruket blir lätt så formellt, lätt så «för säkerhets skull», sakligt. Det är ju bra, men det kan också bli en boja. Det är roligt att kunna få knåda ihop de båda språken till en lustfylld blandning. Det finska i Birgitta Ulfsson är vildare och mer otuktat, en perfekt vågskål till det svenska. - Jag gifte mig först med en finne, men han tyckte jag talade så vulgär finska att han föreslog att vårt hemspråk skulle vara svenska. För barnens skull. När Birgitta Ulfssons pojkar var i 4-5-årsåldern och var ute på gården och spelade boll plötsligt stannade de upp i sin lek och skrek upp till henne där hon stod och strök skjortor i köket: «Vad är vi mamma, svenskar eller finnar?» - Jag tänkte, nu kom den fråga jag varit rädd för så länge. «Både och», ropade jag tillbaka. «Aha», sa de och fortsatte nöjda spela boll. Märta tikkanen tillhör också minoritetsgruppen finlandssvenskar. Hon anser sig leva hela tiden både mot och med denna tvåspråkighet. Varje stund. Det är en viktig del av hennes identitet. - Att vara tvåspråkig är som att bo i den yttersta skärgården där det alltid blåser, säger hon. Det syns på vårt kroppsspråk, vi tar alltid spjärn mot vinden. När den mojnar faller vi lätt framstupa. Märta Tikkanens mamma och pappa hade olika modersmål och tre av hennes fyra barnbarn växer i dag upp i samma situation. - En människas modersmål är ingen självklarhet, det är en gåva och en utmaning i varje stund, säger hon tveklöst. När man tillhör en minoritetsbefolkning måste man hela tiden förklara. Man kan ju tro att det är en självklarhet att det finns två språk i Finland. Men ofta får jag förklara att jag skriver på svenska för att det är mitt modersmål och jag bor i Finland för att det är mitt land. - Det är oerhört viktigt att få formulera sig på det språk som man har ett känslomässig förhållande till. Jag talar och skriver, alltså finns jag. Närheten till ett annat språk sipprar hela tiden in i vårt liv, inte bara i direkta ord och lånade uttryck, utan på vårt sätt att se världen. Finskan och svenskan har olika sätt att se på verkligheten. Det märker man när man läser litteratur på de olika språken. Finskans mycket drastiska humor, konkret förankrade lyriska krumsprång, halsbrytande metaforer, finns ju också med i den svenska som vi i Finland tänker, talar, skriver. Det finns inte särskilt många författare som skrivit på både svenska och finska. Elmer Diktonius är en av dem som klarade av det. Han var Märta Tikkanens störste idol i hennes ungdom. - Dikten Brus är ett bra exempel på hur språken blandats. Han har tänkt den på finska och skrivit på svenska. Henrik Tikkanen som Märta levde med i 30 år, är ytterligare en av de få författare som skriver på båda språken. Däremot vill han inte själv översätta en bok han skrivit på det ena språket till det andra. Han har provat, men fick ge upp när han upptäckte att han skulle vara tvungen att skriva om den från början. - Det är så olika språk, man uttrycker sig på så olika sätt. Det behövs till exempel många fler ord på finska än på svenska för att säga samma sak. Poeten och doktoranden i sociologi Tuija Nieminen Kristofersson kom till Sverige som 15-åring. Med sig hade hon en mekaniskt inlärd svenska från den finska realskolan. - Jag visste att det hette en blomma, flera blommor. Men bakom den plåtmasken av teknik fanns en avgrund och där dinglade jag. Mellan två kontinenter, tyckte jag. Det östliga med ett icke indo-europeiskt språk och min tillvaro i södra sverige med dess dästa sje-ljud och tungrots-r. Men på gymnasiet läste Tuija den svenske poeten Erik Lindegren och hittade Någonstans inom oss är vi alltid tillsammans. Den dikten gick in i hennes livsnerv och öppnade hennes tilltro till språket. Under tonåren i Finland hade hon skrivit mycket, men haft oturen att träffa på en dålig lärare i finska. Denna tryckte ned henne när hon försökte tala om sitt skrivande och hon slutade nästan helt. Inte förrän hennes första barn föddes fick hon tid, tystnad och lugn att läsa och skriva igen. Nu kom det ut på svenska. - Mitt språk hade rotat sig i relationen med min man, med barn, vänner och det skånska landskapet. Jag vågade nu också närma mig min barndom och det finska. Tuija är upprörd av den stelhet och inskränkthet som finns bland både författare och språkexperter när det gäller inställningen till vilket språk man kan skriva poesi på. - Det finns en föreställning att det bara går att skriva dikter på modersmålet. Denna myt, denna språkschauvinistiska bubbla måste punkteras på båda sidor av Bottenviken, säger Tuija som själv är ett levande bevis på hur verkligheten korrigerar teorierna.

Märta Tikkanenkin kuuluu suomenruotsalaiseen vähemmistöön. Hän katsoo kaksikielisyyden olevan koko ajan hänen elämässään, hän sanoo elävänsä sekä sen myötä että sitä vastaan. Joka hetki. Se on tärkeä osa hänen identiteettiään.

– Kaksikielisen elämä on kuin asumista ulkosaaristossa, jossa tuulee aina, hän sanoo. Se näkyy meidän ruumiinkielestämme, otamme aina tukea tuulta vastaan. Kun tuuli tyyntyy, kaadumme helposti päistikkaa.

Märta Tikkasen äidillä ja isällä oli eri äidinkieli ja kolme hänen neljästä lapsenlapsestaan kasvaa nyt samanlaisessa tilanteessa.

– Ihmisen äidinkieli ei ole itsestäänselvyys, se on lahja ja haaste joka hetki, hän sanoo epäröimättä. Kun kuuluu vähemmistöön, joutuu koko ajan selittämään. Voisi luulla olevan itsestään selvää, että Suomessa on kaksi kieltä. Mutta joudun usein selittämään, että kirjoitan ruotsiksi, koska se on äidinkieleni, ja asun Suomessa, koska se on maani.

– On äärettömän tärkeätä saada muotoilla ajatuksensa sillä kielellä, johon on tunnepitoinen suhde. Puhun ja kirjoitan, siis olen olemassa.

Läheisyys toiseen kieleen tihkuu koko ajan elämäämme, ei vain suoranaisesti sanoina ja lainattuina sanontoina, vaan tavassamme tarkastella maailmaa. Suomen ja ruotsin kieli näkee todellisuuden eri tavoin. Sen huomaa, kun lukee kirjallisuutta kummallakin kielellä. Suomen hyvin karkea huumori, konkreettispohjaiset lyyriset hyppelyt, henkeäsalpaavat metaforat, kuuluvat myös siihen ruotsiin, jolla me ajattelemme ja jota me puhumme ja kirjoitamme Suomessa.

Erityisen moni kirjailija ei ole kirjoittanut sekä ruotsiksi että suomeksi. Elmer Diktonius on yksi harvoista tähän pystyneistä. Hän oli Märta Tikkasen suuri nuoruudenidoli.

– Runo Brus hyvä esimerkki siitä, miten kieliä voi sekoittaa. Hän on ajatellut runon suomeksi ja kirjoittanut ruotsiksi.

Brus

Och skogens lummigt breda brus

Fast man sitter i sorgen,

och anar och v e t,

och det är det värsta –

men skogens lummigt breda brus.

Och att ekorrn glider

från gren till gren

så vigt

och röda rönnen brinner –

och skogens lummigt breda brus.

Med grå himmel

och man sitter i sorgen,

och vet –

men skogens lummigt breda brus.

Brett brus.

Och det brusar.

 

Kohu

Ja metsän tuuheanlaaja kohu. Vaikka istuu suruissaan, ja aavistaa ja t i e t ä ä, ja se on pahinta – mutta metsän tuuheanlaaja kohu. Ja että orava liukuu oksalta toiselle niin notkeasti ja punaisena hehkuu pihlaja – ja metsän tuuheanlaaja kohu. Harmaana taivas ja sitä istuu suiruissaan, ja tietää – mutta metsän tuuheanlaaja kohu. Laajaa kohinaa.

Ja kohisee.

(Tekijän oma suomenkielinen versio, teoksesta Suomen kirjallisuuden antologia VI)

 

Henrik Tikkanen, jonka kanssa Märta eli 30 vuotta, on myös yksi harvoista molemmilla kielillä kirjoittaneista kirjailijoista. Mutta omia kirjojaan hän ei halunnut itse kääntää kielestä toiseen. Hän oli kokeillut, mutta joutui luopumaan huomatessaan, että hän joutuisi siinä tapauksessa kirjoittamaan kirjan uudelleen alusta lähtien.

– Kielet ovat niin erilaiset, ilmaisutavat poikkeavat niin paljon toisistaan. Suomen kielessä tarvitaan esimerkiksi paljon enemmän sanoja kuin ruotsissa saman asian ilmaisemiseen.

Kirjailija ja sosiologian tutkijaopiskelija Tuija Nieminen Kristoferson muutti Ruotsiin 15-vuotiaana. Hän oli oppinut ruotsia mekaanisesti suomalaisessa keskikoulussa.

– Tiesin, että kukka on ruotsiksi blomma ja taipuu monikossa blommor. Mutta tämän teknisen peltisuojan takana oli kuilu ja siihen minä vajosin. Omasta mielestäni kahden maanosan väliin. Itäisen ei-indoeurooppalaisen kielen ja Etelä-Ruotsin täyteläisen sje-äänteen ja sora-r:n väliin.

Mutta lukiossa Tuija luki ruotsalaista runoilijaa Erik Lindegreniä ja löysi runon Någonstans inom oss är vi alltid tillsammans. Se meni suoraan hänen elinhermoonsa ja avasi hänen uskonsa kieleen. Teinivuosinaan Suomessa hän oli kirjoittanut paljon, mutta valitettavasti hänelle oli sattunut huono suomenopettaja. Opettaja tyrmäsi Tuijan kun tämä yritti puhua kirjoittamisestaan ja niinpä hän lopetti kirjoittamisen lähes kokonaan.

Vasta kun hänen ensimmäinen lapsensa syntyi, hän sai uudelleen aikaa, hiljaisuutta ja rauhan lukea ja kirjoittaa. Nyt hän kirjoitti ruotsiksi.

– Kieleni oli juurtunut suhteessani mieheeni, lapsiini, ystäviini ja Skånen maisemaan. Nyt uskalsin lähestyä lapsuuttani ja suomen kieltä.

Tuija on tuohtunut siitä kankeudesta ja rajoittuneisuudesta, jota esiintyy sekä kirjailijoiden että kieliasiantuntijoiden keskuudessa suhtautumisessa siihen, millä kielellä ihminen pystyy kirjoittamaan runoutta.

– On olemassa käsitys, että runoja voi kirjoittaa vain äidinkielellään. Tämä myytti, tämä kielisovinistinen kupla on puhkaistava molemmin puolin Pohjanlahtea, sanoo Tuija, joka itse on elävä esimerkki siitä, miten todellisuus korjaa teorioita.

 

 

Päiväkodin uudet otteet avasivat kotien ovet

Lapset eivät olleet saaneet elää vain nykyisyydessä

 

Toiset istuivat pöydän alla eivätkä sanoneet mitään, toiset kiipeilivät seinillä ja huusivat. Kun Dorita Finell tuli erääseen Tukholman lähiön päiväkotiin, suomalaislapsiin ei saanut kontaktia. Mutta jonkin ajan kuluttua nämä lapset ottivat vanhempiaan kädestä ja auttoivat näitä sopeutumaan Ruotsin yhteiskuntaan.

Esikoulunopettaja Dorita Finell muutti Suomesta 1977. Hänellä oli suomenruotsalainen koulutus Pietarsaaresta, mutta oli ollut työttömänä ja Ruotsi houkutteli työpaikalla.

"Haluatko aloittaa työnteon huomenna?" häneltä kysyttiin uudessa maassa. Hän oli haluttu.

– Tulin erääseen Tukholman lähiön esikouluun. Siellä minun haluttiin ottavan huolehtiakseni kummallisista suomalaislapsista. Hänelle sanottiin, että suomalaisia lapsia oli kahdenlaisia. Niitä jotka istuivat kiltisti pöydän alla häiritsemättä ketään ja niitä jotka kiipeilivät seinillä ja huusivat.

Kukaan ei saanut kontaktia näihin lapsiin, heidän kanssaan ei voitu järjestää edes tavallista yhteishetkiä.

– Tämä on yksinkertaista, sillä lapsethan ovat vielä pieniä, ajattelin. Heidän tilanteensa on parempi kuin minun, minä en saanut oppia suomea ennen kuin aloitin koulun 7-vuotiaana.

Mutta yksinkertaista se ei ollut. Lasten vanhemmat olivat asuneet Ruotsissa 8–10 vuotta. He olivat oppineet ruotsia tehtaissa ja siivoustöissä. Heidän suomensa oli heikentynyt ja he sekoittivat siihen huomaamattaan ruotsia. Tätä sekakieltä he puhuivat lasten kanssa.

– Yritin puhua lasten kanssa ruotsia, mutta en saanut kontaktia eikä suomen puhuminen onnistunut ruotsia paremmin.

Siihen aikaan ei ollut kovin paljon tutkimusta kotikielen merkityksestä. Sanottiin vain, miten tärkeätä lasten oli oppia nopeasti ruotsia, niin että he eivät jäisi yhteiskunnan ulkopuolelle. Dorita ja hänen kollegansa joutuivat aloittamaan päiväkodissaan uraauurtavan työn. He päättivät aloittaa siitä, mitä vanhemmat osasivat: suomalaisista saduista ja lauluista. Mutta sitten heidän piti siirtyä mahdollisimman pian ruotsin kieleen. Se oli yhteiskunnan vaatimus.

Piirtämisen ja maalaamisen avulla saatiin kontaksi pöydän alla istuviin lapsiin. Lapset, jotka eivät olleet puhuneet viikkoihin, saattoivat piirtäessään alkaa puhua siitä mitä he tekivät. Onko se talo? Ei, kai sä näet, että se on auto!

Laulaminenkin onnistui hyvin. Ensin vain kuunneltiin, sitten hyräiltiin vähän. Äiti ja isäkin näyttivät osaavan laulut ja sitten voitiin kokeilla myös ruotsinkielisiä tekstejä.

Kirjastosta esikoulu sai suomenkielisiä kirjoja. Elettiin 70-lukua, kirjastoilla oli resursseja ja lainaustilastot olivat tärkeitä. Päiväkoti voi tilata mitä halusi ja saada kirjat lainaksi. Lapset lainasivat kirjoja myös kotiinsa vanhemmilleen, jotka sitten saattoivat tulla sanomaan: "Ajatella, että suomessa on niin paljon sanoja, jotka olen unohtanut. Nyt ne alkavat palautua mieleeni." Vanhemmista tuli hyviä suomenkielisiä vanhempia.

Nämä työläisperheet olivat vapaa-aikanaan olleet kotonaan kerrostalossa, vieraassa, pelottavassa lähiössä verhot ikkunan edessä ja vain kaivaanneet Suomeen. Lapset eivät olleet saaneet mahdollisuutta elää vain nykyisyydessä, he olivat eläneet viisi ensimmäistä vuottaan tuntien, että heidän kotinsa ei oikeastaan ollut minkään arvoinen. Odota nyt kunhan päästään Suomeen, sitten vihdoinkin alkaa elämä!

– Mutta Akalla ja Kista oli näiden lasten lapsuus, sanoo Dorita. Täälläkin oli leppäkerttuja ja pulkkamäkiä, kaikkea sitä mitä vanhemmat olivat sanoneet olevan Suomessa. Aloimme katsella kaikkea tätä hyvää, pahan voimme toistaiseksi jättää sivuun.

Lapset vaativat nyt vanhempiaan avaamaan ovet ja lähtemään yhteiskuntaan. He halusivat metsään, kaupunkiin. He osasivat nyt mennä moneen hienoon paikkaan ja ne he halusivat näyttää.

– Huomasimme muutoksen parempaan perheissä muun muassa siitä, että päiväkodin viherkasvit kutistuivat vähitellen. Vanhemmat alkoivat ottaa kasveista oksia kotinsa koristamiseksi.

Lasten identiteetti alkoi vähitellen vahvistua. He kertoivat iloisesti suomeksi suurenmoisesta Suomesta, jossa on aina joulu, jossa mummo ja vaari asuvat ja jossa on valtavat määrät karkkeja.

Kun he nyt olivat turvallisia suomen kielellään he pystyivät ottamaan uuden askeleen: "Ruotsissa puhutaan ruotsia, meidänkin täytyy oppia sitä, että voimme puhua kaikkien kanssa."

– Kun 3-vuotias lattialla istuva itseään pukeva eräänä päivänä kysyy: "Mitä sukkahousut on ruotsiksi?" Silloin hän on valmis oppimaan toista kieltä.

– Mutta toisen kielen oppimisen tarve ei tule vain itsestään, arvelee Dorita. Meidän tehtävämme on pitää huolta, että lapset haluavat sitä. Toiset ovat valmiita kaksivuotiaina, toiset vasta viisivuotiaina.

Doritalle itselleen Ruotsiin muutto merkitsi identiteettikriisin alkua.

– Luulin Ruotsiin muuttaessani olevani ruotsalainen. Minähän olin lapsesta asti tottunut Allers ja Dagens Nyheter -lehtiin.

Kun häneltä ensimmäistä kertaa kysyttiin "Missä sinä olet oppinut niin hyvin ruotsia?" hän sekä loukkaantui että hämmästyi. Ruotsihan oli hänen äidinkielensä! Mutta nyt tällaiset kysymykset eivät enää häiritse häntä, hän on löytänyt identiteettinsä ja on vakuuttunut kaksikielisyyden eduista.

– Parasta siirtolaisuudessa on se, että joutuu koko ajan siivoamaan omaa sisintään. Kaksikielisenä on tottuneempi kuuntelemaan tarkkaavaisesti, kaksikielinen on herkempi. Pystyn löytämään kielestä vivahteita, joita yksikielinen ei huomaa. Ajatelkaa, että voi lukea venäläistä kirjallisuutta suomennettuna ja angosaksisia kirjoja ruotsiksi!

Dorita on tästä huolimatta pessimistinen suomen kielen tulevaisuuden suhteen Ruotsissa. Hänen mielesään keskustelu tuntuu kuolleelta. Uusi ruotsinsuomalainen vanhempain sukupolvi ei ymmärrä, että kielensä hyväksi täytyy kamppailla.

Mutta kaikkien kansallisuuksien kaksikielisille on valonpilkkuja. Dorita ja hänen kollegansa ovat päiväkodissaan pystyneet antamaan pienelle afrikkalaispojalle kotikielenopetusta englannissa.

– Pojan kotona puhutaan vain englantia, päiväkodissa yksi meistä puhuu pojalle englantia ja toiset ruotsia.

Kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, koska aina on joku jonka luo voi mennä puhumaan omaa äidinkieltään, hän saa rohkeutta oppia nopeasti sitä kieltä, jota kaikki kaverit puhuvat.

 

Halutaan: Puutarhuri hoitamaan vähemmistökukka suomea

Koulu on sopeutettu hyvinkoulutettujen vanhempien lapsille

 

Miten suomi sitten pysyy elävänä Ruotsissa. Kenen etujen mukaista on, että kolmannen polven suomalaiset oppivat suomea? Onko suomi kulttuurikasvi, onko sitä lannoitettava, kasteltava ja koulittava? Vai onko se rikkaruoho joka on kitkettävä?

Tutkija Pirjo Janulf Tumbasta pitää kieliä kukkina ja kielenhuoltajia siten puutarhureina.

Botkyrkan puutarhurit ovat ymmällään. Onko suomi kulttuurikasvi, onko sitä lannoitettava, kasteltava ja koulittava? Vai onko se rikkaruoho joka on kitkettävä?

Turussa, Suomessa, vähemmistökieli ruotsilla on paremmat lähtökohdat. Siellä kielen omilla ahkerilla puutarhureilla on pitkäaikaiset kokemukset kukasta. Heillä on oma puolue ja sitä ylläpitävät menestyksekkäät henkilöt ja rahakkaat sponsorit, jotka ovat ylpeitä suomenruotsalaisesta kulttuuristaan.

Botkyrkassa ei vähemmistökukalla ole ketään Wallenbergiä.

Tämä on se lähtökohta, josta Pirjo Janulf on tutkinut Botkyrkassa asuvien toisen polven ruotsinsuomalaisten ja Turussa asuvien suomenruotsalaisten ruotsin ja suomen kielen taitoa.

Suomenruotsalaisten tulokset ruotsin kielessä olivat erittäin hyvät, paremmat kuin Ruotsissa asuvien ruotsinkielisten. Ja he olivat lisäksi suunnilleen yhtä hyviä suomessa kuin suomalaiset. Ruotsinsuomalaisten tulokset eivät ole olleet yhtä loistavat.

– Ei ole yllättävää, että erot olivat niin suuret, sanoo Pirjo Janulf. Suomessa molemmat kielet ovat pakollisia ja niillä on korkea status. Lisäksi kaksikielisyys on vaatimuksena monissa ammateissa ja antaa paremman palkan. Oppilaiden vanhemmat ovat useimmiten korkeasti koulutettuja ja kotona käytetään molempia kieliä.

Botkyrkassa vähemmistökielet kuuluvat vähemmän koulutusta saaneisiin ryhmiin ja suomen kieli on kyseenalaistettu kaiken aikaa. Ruotsin yhteiskunnassa ei suomen taidosta saa pluspisteitä.

Koululuokka, jossa enemmistö on siirtolaislapsia, koetaan Ruotsissa nykyisin ongelmaksi ja sen avulla selitetään vaikeuksia. Luokka saa lisäresursseja, lisää ruotsin kielen opetusta, jos monet oppilaat ovat normien ulkopuolella, eivät toisin sanoen ole ruotsalaisia. Kun tulokset eivät kuitenkaan parane, vedotaan siihen, että lapset ovat tyhmiä.

– Koulu on kiinni yksikulttuurisessa näkemyksessä, sanoo filosofian tohtori Pirjo Lahdenperä Tukholman opettajakorkeakoulusta. Ruotsalaisuus on ihanne ja lähtökohta. Parasta olisi, jos kaikki siirtolaiset olisivat ruotsalaisia, toiseksi parasta, että heistä tulee mahdollisimman ruotsalaisia. Ei ihme, että koulu on kallis, siirtolaisten muuttaminen ruotsalaisiksi maksaa!

Pirjo Lahdenperä on tutkinut niitä ongelmia, joita opettajille on muihin etnisiin ryhmiin kuuluvien oppilaiden kanssa. Kävi ilmi, miten yksikulttuurisuus on selkäytimessä. Opetussuunnitelmat on laadittu keskiluokan oppilaille, joiden vanhemmat ovat aktiivisia ja hyvin koulutettuja. Normi on annettu, kaikki muu on poikkeavaa. Kaksikielisyyttä pidetään ruotsin kunnollisen oppimisen esteenä.

– Tässä on kyseessä ajatusten kuperkeikka. En ole koskaan kuullut kenenkään argumentoivan tällä tavalla, kun on puhutaan englannista tai ranskasta.

Ihanteena pitäisi olla monikulttuurinen koulu, jossa moninaisuus on lähtökohtana. Jossa työskennellään vuorovaikutuksessa eri kulttuurien ja monikulttuurisen pedagogiikan kanssa. Opettajatkin ovat lähtöisin eri kulttuureista ja jokaisen omat ennalta saadut käsitykset joutuvat koko ajan kyseenalaisiksi.

– Kaksikielisyyttä voidaan tarkastella kahdelta taholta, sanoo Pirjo Lahdenperä. Yhtäältä väliaikaisena vaiheena: Kieli työkaluna, joka mahdollistaa viestinnän muiden samaa kieltä puhuvien kanssa. "On tärkeätä, että opit ruotsia, sinun tulee vähitellen jättää vanha kielesi. Olet matkalla uuteen yksikielisyyteen."

Toisaalta rikkautena: Kieli on maailmankuva ja toiminta, se antaa sinulle uuden perspektiivin, laajentaa maailmankuvaasi ja toimintavalmiuttasi. "On tärkeätä, että opit hahmottamaan maailmaa myös ruotsiksi. Saat mielellään ajatella eri kielillä ja vaihtaa perspektiiviä, olet matkalla kaksikielisyyteen."

Kaikkien Ruotsin koulujen on periaatteessa mahdollista järjestää opetusta kaksikielisille lapsille. Mutta jostakin syystä näin ei tehdä. 70-luvulla kotikielenopetus oli tärkeätä "kaikkien" mielestä. Mutta 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa rahat loppuivat.

Vuonna 1993 Tilastollinen keskustoimisto lakkasi keräämästä tietoja suomalaisten luokkien oppilasmääristä. Muut tutkimukset osoittavat, että 1997 koko Ruotsissa oli suomalaisilla luokilla 1200 oppilasta ja suomalaisissa vapaakouluissa 800. Määrä ei vastaa odotettua tarvetta.

Koska Ruotsissa ei ole tilastoja lasten äidinkielestä, vastuullisten on helppo lajitella kysymys syrjään yksityiseksi asiaksi. Voitaisiin jopa väittää epäoikeudenmukaiseksi, että toisilla saa olla kaksi kieltä mutta toisilla vain yksi.

Kirjastoissa ei ole oikeastaan koskaan ollut ongelmana puolustaa suomen tai jonkin muun vähemmistökielen paikkaa, ei edes tämänhetkisessä tiukassa rahatilanteessa. Göteborgin kaupunginkirjasto on ostanut suomalaisia videofilmejä, mikä on lisännyt myös suomenkielisten kirjojen lainausta.

Kirjastot ovat se instituutio, jolla nykyisin on suurin vastuu näyttää siirtolaisryhmien kieli ulospäin. Niillä on erittäin tärkeä asema kielen statukselle. Vähemmistökielisten lasten on tärkeätä voida tulla kirjastoon ja nähdä omakielisiä kirjoja.

Mitä sitten on tehtävä, että suomen kieli säilyisi Ruotsissa?

– Ensinnäkin kaikille suomalaisille: Puhukaa lastenne kanssa suomea! sanoo Pirjo Janulf. valitkaa suomenkielinen päivähoitopaikka ja suomenkielinen luokka ja etenkin: vaalikaa omaa suomeanne.

– Ruotsalaisia viranomaisia haluan kehottaa antamaan vähemmistökielille lakisääteinen suoja. Ja kunnolliset taloudelliset resurssit koulutukseen, lehdistöön, radioon, televisioon, teatteriin ja hoitoon. Antakaa ruotsalaisillekin lapsille mahdollisuus oppia koulussa suomea!

Haluaako joku todella tahallaan tappaa suomen?

– Kyllä, sanoo Pirjo Janulf. Kaikkien maailman valtioiden joukossa on maita, joiden hallitukset pitävät edullisimpana, että maassa on mahdollisimman harvoja kansanryhmiä ja kieliä. Puolustatko sinä puutarhasi pieniä kukkia vai poljetko ne kuoliaaksi vai annatko niiden kuihtua?

 

"Olen ymmärtänyt kielen merkityksen demokratialle"

Kaj Fölsterin mielestä voidaan puhua luokkakysymyksestä sitä, kun ihmisellä on voimaa vaatia saada säilyttää kielensä ja kulttuurinsa vieraassa maassa. Saksassa asuu kolme miljoonaa turkkilaista, joiden lapset eivät halua tietää mitään alkuperästään.

Kirjailija Kaj Fölster muutti lapsena ympäri maailmaa ja hänestä tuli monikielinen.

– En ole unohtanut kasvuaikani änkyttämistäni, vaikenemistani ja kyvyttömyyttäni saada toiset ymmärtämään minua. Mutta kaikki olivat kuitenkin kilttejä, ei sanaakaan siitä että minä olin vaiti, kukaan ei nauranut minulle kun tein kielivirheitä. En pitänyt itseäni enkä kulloistakin uutta maatani ongelmana. Jokainen uusi kieli oli vielä tekemätön löytö.

– On kummallista, että yhteiskunta ei näe sitä pätevyyttä ja niitä mahdollisuuksia, joita eri maailmoissa asuneissa monikielisissä ihmisissä on. Näemme helpommin sen mikä yhdistää, yksikieliset näkevät liian helposti sen mitä erottaa, kaikki muu on toisenlaista.

Aikuisena Kaj perusti perheen Länsi-Saksassa.

– Saksassa olen oppinut, että kieli on ankkuroitunut historiaan ja että sitä voidaan käyttää ihmisen manipulointiin, sillä voidaan tuhota kokonainen kulttuuri. Valta saattaa väärinkäyttää sitä siinä määrin, että monet sanat turmeltuvat. Olen ymmärtänyt kielen merkityksen demokratialle ja humanismille.

Hän uskoo, ettei hän olisi nähnyt sitä niin selvästi, jos hän edelleenkin asuisi Ruotsin kaltaisessa suojatussa maassa.

– En voi hyväksyä sitä, että uuteen maahan tulevaa lasta pidetään vajavaisena. Miksi olemme kehittäneet tällaisen kulttuurivihamielisyyden Länsi-Euroopassa?

– Niissä osissa maailmaa, joita me nimitämme köyhiksi, kun oikeastaan tarkoitamme, että ne ovat aiheellisesti köyhiä, on täysin normaalia osata useita kieliä. Intiassa, jossa asuin jonkin aikaa, tapasin yhdeksänvuotiaan pojan, joka osasi neljää kieltä, neljät kirjaimet. Hän kertoi äidistään, jonka me länsimaalaiset laskemme luku- ja kirjoitustaidottomaksi mutta joka puhui sujuvasti kolmea kieltä. Tämä saa minut miettimään, mitä köyhyys oikeastaan on.

Kaj Fölsterin mielestä on pitkälti luokkakysymys, kun ihminen vaatii saada säilyttää kielensä ja kulttuurinsa vieraassa maassa. On helpompi esittää vaatimuksia, jos katsoo kuuluvansa johtavaan kerrokseen. Siksi siirtolaiset, joilla on kirjallinen perinne, hyvä koulutus ja vahva luokkaankuuluvuus, voivat saada enemmän vastakaikia vaatimuksilleen ja tarpeilleen.

– Kirjallinen perinne pitää kielen elävänä. Sen pohjalta on myös mahdollista käyttää hyväkseen sitä, mitä uusi maa tarjoaa esimerkiksi kotikielenopetuksena.

Saksassa on kolme miljoonaa turkkilaista siirtolaista, työläistä, joiden lapset eivät halua oppia turkkia. Sen sijaan he kamppailevat henkensä edestä pestäkseen pois taustansa, vaihtavat sekä nimeä että kieltä kamppailussa väheksymistä vastaan.

Väistämätön kysymys on, miten kirjallista perinnettä vailla olevia voidaan tukea olemaan offensiivisia äidinkielenvaatimuksessaan?

 

 

Kertomusten mukana tuli luetunymmärtäminen

Avain globaaliin maailmaan ei ole joko tämä tai tuo kieli. Avain on mahdollisimman monta kieltä, sanoo historioitsija Margareta Mellberg.

Pohjoinen Värmlanti kuuluu niihin alueisiin, joissa on ollut suomalaista asutusta 1500-luvun lopusta lähtien. Sodat, hätä ja köyhyys ajoivat 60. leveysasteen tienoilla, pohjoisen surumielisyyden rajalla ja havumetsien alueella asuvat suomalaiset muuttamaan.

Värmlantilainen runoilija Bengt Berg katsoo kuuluvansa niihin kielen mukaan laskettaviin Skandinavian neljännesmiljoonaseuroihin, joita ovat suomenruotsalaiset, ruotsinsuomalaiset, värmlantilaiset ja islantilaiset.

– Minun lähtökohtani on, että ihminen on paljon. Jouduin arvioimaan asioita uudelleen kerran, kun olin ylimielisyydessäni kysynyt eräältä färsaarelaiselta, eikö tuntunut kummalliselta kirjoittaa niin pienellä kielellä kuin fääri – Färsaarillahan on on vain 46 000 asukasta. Hän vastasi: Mitä sinä vastaisit, jos joku kiinalainen kysyisi sinulta samaa asiaa?

Bengt Bergillä on veressään suomalaisia geenejä ja hänen lapsillaan on niitä vielä enemmän, koska hänen vaimonsa kuuluu sukuun, joka puhui Värmlannissa suomea vielä 30-luvulla. Helsingistä tuli silloin Värmlantiin kielentutkijoita kuulemaan suomalaisten kieltä ja oppimaan, miltä suomi kerran kuulosti.

Margareta Mellberg on filosofian tohtori Göteborgin yliopistosta ja hänen alansa on kielihistoria.

– Olen tutustunut kansainväliseen tutkimukseen (How in the World do Students read), jossa on testattu lasten luetun ymmärtämistä. Siinä Ruotsi on kolmantena, USA toisena ja Suomi ensimmäisenä. Mielenkiintoista on se, että tutkimuksesta vastaavat tutkijat ovat yrittäneet löytää selitystä siihen, miksi pieni Suomi on paras. Se riippuu – heidän mukaansa – siitä, että kaikki suomen sanat kirjoitetaan äänne äänteeltä. Ei ole vaikea tehdä johtopäätöstä, että nämä tutkijat ovat anglosaksiselta alueelta, ei vain siksi, että englantia on vaikeampi kirjoittaa, vaan myös siksi, että he tekevät johtopäätöksen, että oikeinkirjoituksella on jotakin tekemistä luetunymmärtämisen kanssa. Useita kieliä taitavalle on itsestään selvää, että kielten sisäisin olemus on logiikkaan pohjautuva järjestelmä ja kommunikaation luomisen seuraus. Oikeinkirjoitus on vain kosmetiikkaa!

Margareta Mellbergillä ei ole selvää selitystä Suomen ja Ruotsin huippusijoihin, mutta hän on varma siitä, että maittemme vahvalla kansansivistysperinteellä on merkitystä. Maissamme oltiin lukutaitoisia periaatteessa jo 1600-luvulla.

Ruotsin valtakunnan vuodelta 1649 olevan koulujärjestyksen mukaan lukkari oli velvollinen opettamaan lapset lukemaan. Tästä vaivasta hän sai palkkioksi oikeuden pitää hautausmaan ruohot.

Jo 1548 ilmestyi Uusi testamentti suomeksi. Sen oli suomentanut Turun koulun rehtori Mikael Agricola. Hän oli osittain itse luonut suomen kirjakielen länsisuomalaisten murteiden pohjalta. Tämä merkitsi, että suomenkielisellä lukkarilla oli oppimateriaali valmiina ja hän voi tuntea ansainneensa hautausmaan ruohon.

Vielä 1800-luvulla Ruotsin ja Suomen kansansivistystä edistettiin monilla aikaavievillä oikeinkirjoitusharjoituksilla.

Vasta 1860-luvulla ilmestyi lukukirja ja nyt koulun opettaja voi alkaa kertoa: Eesausta, joka oli karvainen, ja Jaakobista, joka oli sileäihoinen, ja Daavidista ja Goljatista. Kertomuksen avulla – se oli jännittävää alusta loppuun – tuli luetunymmärtäminen.

– Suomen varsinaiset kieliriidat ovat poliittisia ja ne kuuluvat 1930-lukuun. Fasistisen äärikansallisuuden edustajat eivät ymmärtäneet kaksikielisyyden mahdollisuuksia. Mutta riidat vaikuttivat eniten yliopistokoulutukseen, eivät juuri paljon tärkeämpään kansansivistykseen.

Aitosuomalaisuutta ajoivat suomenkieliset, mutta myös Suomen ruotsinkieliset ovat syyllistyneet suorastaan naurettavaan kyvyttömyyteen ymmärtää maan toista kieltä. Helsingissä käyvä voi nyt todeta, että kaupungin keltaisen postitalon ulko-oven yläpuolella lukee komeasti posti. Sivussa lukee vähän pienemmin siroin kirjaimin post. Takseissa näkee rinnakkain tekstit taksi ja taxi, joten ruotsinkielisten, joilla on perustuslain mukainen suoja kielelleen, ei tarvitsisi erehtyä, minkälainen auto heillä on edessään.

– Yksikielisyyden ymmärtämättömyyttä on edelleen sekä Ruotsissa että Suomessa. Suomessa esitetään perusteluja, että ruotsi on vaihdettava englantiin. Se osoittaa yksinkertaisesti, että ei ole ymmärretty, miten kielen oppiminen tapahtuu. Vain ensimmäisen kielen oppiminen on vaikeata, toiset saa kaupanpäällisiksi.

– Suoranaiselta taikatempulta vaikuttaa monikielisyys sellaisesta, joka ei osaa useampia kuin yhtä kieltä, sanoo Margareta Mellberg. Samoin kuin luku- ja kirjoitustaito vaikuttaa sitä osaamattomista yliluonnolliselta.

– Globaalisen maailman avain ei ole englanti, tai ranska, tai esperanto. Se on mahdollisimman monta kieltä.

– Älkää kuunnelko niitä, jotka sanovat, ettei ole mahdollista oppia monta kieltä samanaikaisesti, koska silloin on vaarana niiden sekoittaminen. Aikaa myöten monikielisyys kadottaa nerokkaan lahjakkuuden piirteensä ja siitä tulee jokaisen omaisuutta, samoin kuin luku- ja kirjoitustaito on nykyisin useimpien mielestä menettänyt magiansa. Ja tämä on hyvä.

 

 

Hiljaisuus ja tango

Tango kertoo totuuden suomalaisista

 

Tango on monikielisyyden symboli. Argentiinalaisen tangon surumielinen sävel osui suoraan Suomen sydämeen ja siitä luotiin suomalainen versio. Ja kuka ei olisi kuullut suomalaisesta hiljaisuudeesta?

Mitä yhteistä on tangolla ja hiljaisuuden kielellä? Paitsi että on olemassa suomalainen tango ja että suomalaisia pidetään hiljaisina. No, nämä kaksi aihetta kiehtovat helsinkiläistä filosofian tohtoria Pirjo Kukkosta. Hän on semiootikko ja tutkii siis, miten kielen merkit saavat merkityksen. Mutta hän on kiinnostunut myös hiljaisuudesta, siitä mitä tapahtuu merkkien välillä. Ja sitten hän tutkii tangoa.

– Ruotsi teki minusta kaksikielisen, kertoo Pirjo Kukkonen. Se on ollut minulle sekä taivas että helvetti. Vasta nyt aikuisena ymmärrän sen rikkauden. Tähän monikielisyyteen sisältyy kolmaskin kieli, hiljaisuuden kieli.

– Hiljaisuus on hyvin hienovivahteinen kieli, jota oikeastaan haluaisin kaikkien oppivan koulussa. Vastapainoksi sille suunnattomalle tietovirralle, joka pyyhkii ylitsemme nykyisin.

– Mitä sitten teen hiljaisuudella? Hiljaisuuden kielioppi käsittelee sitä, miten me käytämme taukoja ja vaitioloa puheessamme ja kirjoituksessamme. Hiljaisuus rakentaa paljon kielellisiä valintoja, saa aikaan järjestelmän, jossa on ilmaa, niin ettei puheestamme ja kirjoituksestamme tule vain yhtä äänten sekamelskaa.

Saan aikaan jotakin, kun käytän viestinnässäni hiljaisuutta. Äänen ja hiljaisuuden välisen vuoropuhelun. Mielenkiintoista hiljaisuudessa on se, että siinä on sekä kielteisiä että myönteisiä puolia. Minulle hiljaisuutta arvostavalle, se on tavattoman antoisaa, se on rikkautta. Jollekulle toiselle se saattaa olla ilmaus kuolemasta, ei-elämästä. Voimme vihata, uhata, rakastaa ja suostua hiljaisuudella.

Hiljaisuus on myös kansallinen ikoni, myytti. Jos ymmärrämme hiljaisuuden kieltä ja kielioppia, voimme myös nähdä hiljaisuuden vahvana identiteettinä. Hiljaisuutta ei tietenkään ole vain yhtä lajia, sen enempää kuin ei ole vain yhdenlaisia suomalaisiakaan. Mutta me siedämme paljon pidempiä taukoja kuin muut kansallisuudet, jotka eivät ymmärrä niitä. Se voidaan tulkita niin, että olemme tyhmiä tai että meillä ei ole mitään sanottavaa. Mutta meidän suomalaisten ei kannata hävetä, että olemme hiljainen kansa.

Monikulttuurisessa tangossa kohtasivat eri maailmat. Alunperin se oli katujen kieltä Argentiinassa ja Rio de la Platassa.

Kun tango tulee Suomeen, siitä tulee hyvin romanttista. Jostakin vieraasta on tehty aivan oma genre.

– Jotta kunnolla ymmärtäisi suomalaista tangoa täytyy ymmärtää se kaipuu, joka sisältyy suomalaiseen kulttuuriin, sanoo Pirjo Kukkonen.

Suomalaiseen tangoon tuli jotakin uutta 80-luvulla. Monet tekstit kirjoitettiin uudelleen ja niistä tuli jokseenkin alkuperäisiä vastaavia. Hyvin dramaattisia.

Muusikko M A Numminen on toinen tangonihailija, joka myös saattaa silloin tällöin joutua suuren hiljaisuuden valtaan.

– Saatan herätä Ruotsissa hotellihuoneessa ja todeta, että päivä on pitkällä. Siivooja on jo tullut ja kun hän katsoo minua sivumennen kun istun siinä aivan hiljaa, voin tuntea hänen ajattelevan: Miten hitossa hän voi olla niin suosittu Ruotsissa, kun hän ei sano sanaakaan?

M A Numminen alkoi opiskella sosiologiaa Helsingin yliopistossa, löysi tangon merkityksen suomenkielisille suomalaisille ja halusi tietää siitä enemmän.

– Päätin yrittää opetella pitämään tangosta. Siinähän täytyi olla jotakin hyvää, koska kaksi miljoonaa suomalaista rakastaa sitä. Kun tutkin tekstejä, huomasin yhtäkkiä, että se kertoi totuuden meistä suomalaisista. Sen jälkeen minäkin pidin tangosta.

– Tango tuli Suomeen 2. marraskuuta 1913 klo 14.00. Silloin balettitanssija Toivo Nistanen esitti sen Apolloteatterissa Helsingissä ensimmäistä kertaa. Silloin se oli vielä edelleen eliitin musiikkia ja kansainvälistä. Mutta 30-luvun alussa tulivat ensimmäiset suomalaiset sävelmät.

– Neuvostoliittoa vastaan käydyn talvisodan aikana 1940 istui muusikko Toivo Kärki Pohjois-Karjalassa pienessä kylässä ja kirjoitti taistelujen välillä tangokappaleita. Hänen reseptinsä oli sekoittaa venäläisiä romansseja saksalaisiin marssitahteihin ja saada sillä tavalla esille tango. Ja siitä tuli tavattoman suosittu.

– Siitä tuli erinomainen sekoitus kaikille suomalaisille miehille, jotka eivät osaa tanssia, sanoo M A Numminen. Heidän tarvitsee vain kävellä ympäri lattiaa. Se saattaa olla toinen selitys tangon suosioon.

 

 

"Kuulun yhtä paljon Suomeen kuin Ruotsiinkin"

Äitini on erittäin suomalainen

 

Kristinan koko 25-vuotista elämää on leimannut kaksi kulttuuria, kaksi kieltä ja kaksi identiteettiä. Hän on vahva henkilö ja hän on onnistunut yhdistämään itsessään ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden ja saanut itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin hän on.

Kristinan vanhemmat muuttivat Suomesta Ruotsiin työhön 60-luvulla. Kristina on syntynyt ja kasvanut Göteborgissa. Suomi on hänen ensimmäinen kielensä ja äidinkielensä. Hän kävi suomalaisen esikoulun ja koulussa suomenkielistä luokkaa yläasteelle asti. Sen jälkeen hän jatkoi suomea kotikielenä. Lukiossa on vaihtoi ranskan suomeen syventääkseen äidinkielentaitoaan. Valitettavasti ryhmä oli niin epätasainen, että tunneilla enimmäkseen vain puhuttiin.

– Äitini on erittäin suomalainen, sanoo Kristina. Se saattaa selittää, etten ole koskaan itse epäröinut, mihin ryhmään kuulun. Koti oli suomalainen, vaikka isä ponnistelikin enemmän ollakseen ruotsalainen. Hänellä oli ruotsalaisia työtovereita ja hän luki ruotsia kunnallisessa aikuiskoulutuksessa. Äidin työtoverit olivat suomalaisia eikä halunnut muutoksia. Hän sanoi: Minä en halua koskaan muuttua ruotsalaiseksi! Muutan pian takaisin Suomeen. Hän teki valintansa ja jäi hieman yhteiskunnan ulkopuolelle, ylpeänä alkuperästään, suomalaisesta kulttuuristaan ja vahvoista siteistään kotimaahansa.

– Mutta nyt hän on hyväksynyt Ruotsiin jäämisen.

Kristina oppi nopeasti puhumaan ruotsia leikkiessään 4–5 vuoden ikäisenä pihalla toisten lasten kanssa.

– Se ei ollut ongelma, minun oli myös helppo saada tovereita. Minut hyväksyttiin helposti sekä ruotsalaisena että suomalaisena.

Suomalainen puoli hänessä oli erittäin tärkeä kasvuaikana. Hän tunsi itsensä suomalaisemmaksi kuin monet Suomessa syntyneet samanikäiset.

Perheellä oli vilkkaat yhteydet Suomeen ja Kristina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa serkkujensa kanssa. Joka kesä perhe kävi Suomessa.

Kaikki sujui hyvin niin kauan kuin olin pieni. Minulla ei ollut ajatustakaan, etten kuuluisi yhtä paljon Ruotsiin kuin Suomeenkin, sanoo Kristina. Mutta 11 vuoden iässä tapahtui jotakin. Serkkuni sanoivat minulle, etten ollut ollenkaan suomalainen. "Sinähän asut Ruotsissa ja tulet tänne vain kesäisin." Loukkaannuin syvästi ja se aika oli vaikeata. Serkkuni olivat kateellisia minulle, koska olin nähnyt enemmän maailmaa, koska minulla oli ulkomaisia tovereita, joista he eivät tienneet mitään.

– Toisten ruotsinsuomalaisten mielestä asiassa ei ollut paljonkaan miettimistä. Parasta oli muuttua mahdollisimman ruotsalaiseksi sopiakseen yhteyteen, saadakseen työtä ja ystäviä. He pitivät Suomea b-maana.

– Toiset taas sulkeutuivat omiin ryhmiinsä ja pitivät omia juhliaan olematta missään tekemisissä ruotsalaisten kanssa.

– Monet viimeksi mainitsemastani ryhmästä elävät edelleenkin näin, he eivät osaa juuri ollenkaan ruotsia ja elävät ikään kuin sivussa.

Viimeisenä lukiovuotenaan Kristina hankki itselleen "oikean" suomalaisen poikaystävän. Hän tunsi, että ruotsalainen ei pystyisi ymmärtämään häntä samalla tavalla kuin suomalainen.

– Minun tarvitsi olla yhdessä jonkun sellaisen kanssa, jonka tunteet Suomea kohtaan olivat samanlaiset kuin minun.

Lukion jälkeen Kristina muutti yksin Suomeen. Hän opiskelin pohjoismaisia kieliä kolme ja puoli vuotta Oulussa ja Helsingissä.

– Kehitin suomeani mikä ei olisi ollut minulle mahdollista Ruotsissa. Myös identiteettini muuttui näinä vuosina yhtenäisemmäksi.

Hän suoritti opetusharjoittelunsa eri lukioluokissa.

– Se oli erittäin kovaa. Oppilaiden mielestä puhuin ylpeästi. Minun suomalaisuuteni asetettiin kyseenalaiseksi enemmän kuin Ruotissa.

– Muutin takaisin Ruotsiin, koska tunsin, että olin täällä vapaampi olemaan oma itseni. Mutta voin kuvitella muuttavani tilapäisesti muutamaksi vuodeksi Helsinkiin työhön.

Kristinan nykyinen poikaystävä, joka on ruotsalainen, on halukas muuttamaan mukana.

– Meille sattui kumma tapaus, kun hän oli ensimmäistä kertaa Suomessa: Hän ja minä olimme käymässä dementiaa sairastavan mummoni luona. Mummo elää täysin muissa maailmoissa. Yhtäkkiä hän sanoo: "Aiotko opetella suomea poika? Onko hän ajatellut opetella suomea?"

– Vaikka hän ei opettelisikaan suomea, olemme yhtä mieltä, että meidän lastemme tulee osata kunnolla suomea.

– Haluan heidän käyvän koulua, jossa kaikki kansallisuudet tuntevat olevansa kotonaan. Että eri maista olevat lukevat joitakin aineita yhdessä ja ovat sitten omissa ryhmissään oppiakseen enemmän alkuperämaansa kulttuurista ja kielestä. Luulen, että se on paras tapa saada aikaan yhteiskunta, jossa kaikki ovat kotonaan.