3. Kirjailijat ja heidän tuotantoaan


3.1. Ammattikirjailijat


Antti Jalava

Antti Jalava
(syntynyt 1949) tuli tunnetuksi ruotsinsuomalaisen nuoren elämää kuvaavana, ruotsiksi kirjoittavana kirjailijana.  Hänen ensimmäinen helpohkolla ruotsilla kirjoitettu pienoisromaaninsa Matti ilmestyi 1974 (kustantaja Bo Cavefors).  Kirja on käännetty myös tanskaksi, mutta ei suomeksi.  Se kertoo Norlannista Tukholmaan muuttaneen isän ja tämän kuulovammaisen sotaorvon, suomalaisen kasvattipojan tarinan.  Raimo Henrikssonin mukaan (Viikkoviesti 37/1993) Antti Jalava kuvaa Matissa omakohtaista kuulovammaisuuttaan.

Jalavan nuorisokirja Jag har inte bett att få komma (Bonniers 1976, toinen painos 1983) on vielä selvemmin omaelämäkerrallinen.  Kaksi vuotta myöhemmin se julkaistiin myös norjaksi, ja suomeksi se ilmestyi nimellä Kukaan ei kysynyt minulta, suomentaja Leena Sopenlehto (Finn Kirja /WSOY 1978).  Kirja on kirjoitettu minämuotoon ja kertojana on Hannu.  Kirjan omaelämäkerrallisuuden vahvistaa takakannen teksti, jossa sanotaan mm. seuraavaa:
    Antti Jalava on tässä kirjassaan kuvannut niitä kokemuksia ja tuntoja, jotka ovat tuttuja hyvin monelle siirtolaisoppilaalle.  Romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen, eleettömästi ja yksinkertaisella kielellä kirjoitettu. Se käsittelee pintaa syvemmältä erästä siirtolaisuuden kipeintä ongelmaa lapsen näkökulmasta koettuna.  (Kukaan ei kysynyt minulta)

Monet sekä suomalaiset että ruotsalaiset oppikirjojen tekijät ovat poimineet katkelmia kirjasta kertoessaan siirtolaisnuorista ja heidän sopeutumisvaikeuksistaan ruotsalaiseen kouluun ja yleensäkin Ruotsiin.  Antti Jalava on kiertänyt kouluissa lukemassa kirjaansa ja kertomassa omista koulukokemuksistaan niin ruotsalaisille kuin ruotsinsuomalaisille oppilaillekin.  Ja näinkin hän on tunnustanut kirjan henkilökohtaisten kokemustensa perusteella kirjoitetuksi.

Antti Jalavan seuraava kirja on paljon kuuluisuutta saanut Asfaltblomman (Askild & Kärnekull 1980), jonka suomensi Pentti Saarikoski (Asfalttikukka WSOY 1981).  Jalava kirjoittaa edelleen minämuodossa, Erkkinä. Päähenkilöt, 1970-luvun siirtolaisnuoret Erkki ja Sirkka ovat menettäneet äidinkielensä ja samalla itsetuntonsa.  Erkki taistelee vieraantumista vastaan, mutta Sirkka on tuhoutumassa omaan alennustilaansa.

Hakkasin lumet kengistäni ja menin yläkertaan.  Sirkka oli päässyt glögipullon puoleen  väliin.  Näön vuoksi hän oli selailevinaan työnvälityksen listaa.  Mutustelin kuivaa lussepullaa ja jatkoin työtä.  Kun alkoi hämärtää sytytti Sirkka kynttilän ikkunalaudalle, nojasi päätä käteensä ja jatkoi hidasta ryypiskelyään ja synkkiä  tuumailujaan.
    Illalla hän makasi vaatteet päällä sängyssä, oli ruma ja haisi kuin rankki.  Panin käsikirjoituksen pois ja puin ulkovaatteet päälle, ravistin häntä olkapäästä ja sanoin että  minun täytyi käydä kaupungissa ja että hän ei saisi tablettia koska oli juonut.  Menin kirjastoon ja palautin lainaamani kirjat, soitin Arnelle Pressbyråsta ja sovin tapaamisesta Tennstorpetissa. Pendeljunan uuvuttavassa lämmössä liukuivat ajatukset Hannusta Sirkkaan ja lähimpään tulevaisuuteen. Minun täytyisi päästä Sirkasta eroon.  Mutta jokin pidätteli minua.  Ehkä omatunto, ehkä viha niitä ja sitä kohtaan mikä oli hänen elinvoimansa imenyt, että halusin todella osoittaa itselleni ettei Sirkka ollut kokonaan pois pelistä, että hän vielä joskus pystyisi nousemaan ennen kymmentä.  (Asfalttikukka)

Asfalttikukassa on mielenkiintoinen ja mukavasti toimiva kaksoisrakenne, jossa Erkki kirjoittaa romaania omasta elämästään.  Romaanin päähenkilö on Hannu. Tämä samainen Hannu oli myös romaanin Kukaan ei kysynyt minulta päähenkilö ja kertoja minä.  Kumpikin Hannu-tarina kertoo koulukokemuksista ja sopeutumisvaikeuksista. Tavallaan Antti Jalava toistaa itseään, puhuu edelleen menneisyydestään.

Asfalttikukkaa pidettiin syksyn 1980 kirjatapauksena ja sitä kehuttiin ensimmäiseksi tasokkaaksi siirtolaiskuvaukseksi Ruotsissa.  Kirjasta on tehty myös samanniminen TV-filmi.

Marja-Liisa Pynnönen sanoo väitöskirjassaan Siirtolaisuuden vanavedessä Antti Jalavan Asfalttikukan olevan fiktiivisen mutta temaattisesti tärkeän kirjan.  Hän toteaa romaanin ainekset omasta elämästä koetuiksi. Ennen muuta Asfalttikukka on hänen mielestään realistinen kirja.  Sen filosofiset juuret työntyvät sekä marxilaiseen että eksistentaaliseen maailman hahmotukseen.

Kesti alun toistakymmentä vuotta ennen kuin Jalavalta ilmestyi uusi romaani Sprickan (Nordstedts 1993), suomeksi Halkeama (WSOY 1993), suomentaja Kaarina Ripatti.  Asfalttikukan tapaan Jalava jatkaa nuorten tarinaa tässäkin romaanissaan.  Kirjan minä on edelleen haikailemassa identiteettinsä perään.  Toisen sukupolven maahanmuuttaja Hannu, joka oli Asfalttikukan sisäkertomuksen päähenkilö, viettää ystävineen muutaman päivän - ajan josta romaani kertoo - lomaansa autoajelulla, saunomisella ja uintimatkoilla.  Näennäisen tyynen pinnan alla piilee ulkopuolisuus ja marginaalissa elämisen tunne.

Yks´kaks -lehdessä luonnehti kirjaa Matti Pilhjerta mm. seuraavin sanoin:

Kirjan nimi on Sprickan, sillä se kuvaa säröille lyötyä miestä, joka yrittää löytää ja parantaa itsensä.  Hän on kirjan päähenkilö Hannu, joka ei nyt enää juo ja riehu, mutta jonka on vaikea hillitä itseään, jos joutuu liian hienoon tai tuntemattomien ihmisten seuraan.  Hän kaipaa kotiin, mutta ei oikeastaan tiedä, missä se on.  Kirjassa on kaksi tapaa tulla kotiin:
Toinen on sotalapsen, joka ottaa pohjat (tarve hoitaa traumat kuntoon.  Sitä ei saa estää, on Hannun filosofia ja selvästi augustinolainen pelastusoppi: vapaa tahto on niiden keksintöä, joilla on mennyt hyvin) - Toinen on kesäkodilla olo, mietiskelevä ajankulu ja saunominen.  Siellä sukeltaa myös esiin mielikuva, joka auttaa Hannua ymmärtämään, miksi hän on kaikesta epävarma.  (Yks´kaks 9/93)

Helsingin Sanomain (23.10.1993) arvostelijan Jukka Petäjän mielestä Halkeamalla ei ole merkitystä muille kuin kirjailijalle itselleen.

Huvudstadsbladetin (26.1.1994) Tuva Korström haastatteli Jalavaa Sprickanin ilmestyttyä.  Kyseisestä haastattelusta seuraava lainaus:

- Sprickan är sannare för mig själv än Asfaltblomman.  Jag märkte till min förvåning att jag höll på att skriva en bok om Sverige utan några svenska personer överhuvudtaget.  Där fanns två man, av vilka den ena, Hannu, blev mer och mer identifierbar med mig själv.  (Antti Jalava  Huvudstadsbladetissa)

Toistaiseksi viimeinen Jalavan romaani Känslan (Nordstedts 1996) jatkaa edelleen nyt jo aikuisiksi varttuneiden tuttujen päähenkilöiden identiteettiongelmien setvimistä.  Kirjan minä on teoksessa jälleen kirjailija Erkki, joka etsii juuriaan, itseään.  Hän on muuttanut väliaikaisesti Suomeen mietiskelemään.

Anitta Viinikka-Kallinen kirjoittaa Jalavan kirjasta Känslan artikkelissaan "Antti Jalava - ruotsinsuomalaisen siirtolaisuuden tulkki  Känslan päättymätön koti-ikävä" (Ruijan Kaiku 15.11.1996) mm. seuraavaa:


Känslan on rakenteeltaan jonkin verran hajanainen ja sisältää joitakin omituisen
irrallisia jaksoja, esimerkiksi sellaisia kuin pitkä ja yksityiskohtainen kuvaus Lappeenrannassa käytävästä kaupasta venäläisten kanssa.  Kuvaus ei elä yksikseen eikä se myöskään oikein liity romaanin varsinaiseen päätarinaan.  Liian usein  toistuvaan ja motivoimattoman perusteellista on minusta myös runsas ryyppäämisen kuvaaminen.  Kun kirja  etenee, alkavat jatkuvasti toistuvat juopottelukohtaukset käydä samanlaisiksi ja kyllästyttäviksi, jotenkin itsetarkoituksellisiksi.  Voi myös ajatella että semmoista on pakkoryyppääminenkin, johon Erkki pakenee ahdistustaan.  Loputtomasti toistuessaan juomisen kuvaaminenkin alkaa kuitenkin vaikuttaa häiritsevästi ja hajottaa tarinan keskitystä.
    Maailma on kirjassa staattinen ja pysähtynyt.  Ero kirjailijan aikaisempiin teoksiin on suuri.  Asfalttikukka oli täynnä liikettä ja kiihkeää etsintää.  Halkeaman kehitys kulki pinnan alla, henkisissä prosesseissa, mutta sitä oli ja se ohjasi tekstiä.  Känslan pysäyttää kehityksen.  Romaani on itsenäinen, mutta ilman edellisten osien taustaa se ei oikein elä.  Kaksi aikaisempaa romaania etsivät ja etsivät uusia vaihtoehtoja.  Kolmannessa osassa niitä ei enää löydy.  (Ruijan Kaiku)

Kirjailija Jalava pysyttelee yhä entisessä teemassaan, omassa itsessään.  Hänen identiteettiongelmansa näyttää olevan edelleen ratkaisematta.  Jos häneltä vielä kirjoja ilmestyy, niin odotettavissa on sama perusongelma: Erkki/Hannu - Antti Jalava ja hänen risainen nuoruutensa, jonka paikkaamista kirjan päähenkilö jatkanee.

Antti Jalavan romaaneista Asfalttikukka ja Halkeama on luettu myös näkövammaisten äänikaseteille.  Asfalttikukan lukijana on Heikki Packalén ja Halkeaman lukija on Tuomo Holopainen.


Kalervo Kujala

Kalervo Kujala (1927-1998) kuului aikoinaan tuotteliaimpiin ruotsinsuomalaisiin kirjailijoihin.  Hän julkaisi yhdeksän teosta (eri kustantajien kautta) ja lukuisia novelleja ja pakinoita, lehtirunoja ym. lehtikirjoituksia, joita hän  kirjoitteli niin omalla nimellään kuin nimimerkeilläkin (Kalle, Matias Luukka, Reino Räikkä, Santeri Winter ja Sanelma Winter).  Kalervo Kujalan tuotanto kokonaisuudessaan sivuaa ruotsinsuomalaisuutta ja hänen omaa elämäänsä, hänen tuntemiaan henkilöitä jne.  Monissa lehtihaastatteluissa Kujala on sanonut kirjoittavansa nimenomaan ruotsinsuomalaisille.

Esimerkiksi ruotsiksi julkaistussa teoksessa Myggans död (Tidens Förlag 1986) Kalervo Kujala kertoo joitakin yksityiskohtia isästään.  Viimeisimmän romaaninsa Kielon jäähyväiset hän julkaisi omakustanteena (Rakettikirja 1997).  Kirja on selvästi itse elettyä ja omakohtaista.  Siinä hän kertoo elämänsä viimeisistä ajoista, kuolemaan vähitellen johtaneesta vakavasta sairaudestaan ja viimeiseksi jääneestä avioliitostaan ja erostaan.

Kielon jäähyväisissä Kalervo Kujala kertoo ehkäpä elämänsä murheellisimman tarinan.  Kertoja minä, Oskari Ojala, muistelee lapsuuttaan ja tilittää menneitä vuosiaan, kertoo Ruotsiin muuttonsa taustasta ja vaimoistaan.  Voisinpa sanoa, että Kalervo Kujala vaipuu sentimentaalisuuteen.  Välillä hän terästyy ja silloin hän "lainaa" kynäänsä kirjan sisäkertomuksen päähenkilölle Mirkulle elikkä vaimolleen, jonka panee kertomaan tämän omista tunteista.


Kirjaa kirjoittaessaan Kujala oli ajoittain hyvin heikkona, mutta jaksoi kuitenkin saattaa tarinansa loppuun.  Kirja on rehellinen, katkera, syöpäsairaan miehen kirjoittama kertomus, joka on käsitettävä hänen totuudekseen silloisessa elämäntilanteessa.  Kirja jäi julkisuudessa kovin vähäiselle huomiolle, koska täkäläiset kirjallisuusarvostelijat eivät nähtävästi jostakin syystä halunneet sen paljastuksiin kajota.  Kalervo Kujala kertoili tutuistaan vähemmän imartelevalla tavalla. Mikäli Kielon jäähyväisiä ei olisi tiedetty autobiografiaksi niin "tututkin" olisivat siitä uskaltaneet jotain kirjoittaa.  Viikkoviestissä kirjan arvosteli Tuula Kojo.  Hän ei uskonut Oskari Ojalan olevan identtinen Kalervo Kujalan kanssa.  Kuitenkin jopa kirjailija itse viittaa siihen kirjansa takakannessa, jossa hän antaa lukijalleen vapauden pitää kirjaa joko todellisuuspohjaisena taikka sitten keksittynä.

Kalervo Kujalan kuvaus omasta sairaana oloajastaan on synkkä ja masentava.  Tarina päättyy onnettomasti; unelmatalo myydään pilkkahintaan, omaisuus hajotetaan, Oskari ja Mirkku muuttavat eri suuntiin, koirakin joudutaan lopettamaan.  Kaiken sen Kujala kertoo viimeiseksi jääneessä kirjassaan - ihan niin kuin se tapahtuikin.  Kirjailija muutti yksin velkoineen Nynäshamniin, jossa kuoli keväällä 1998. 

Kujalalla oli tarkoitus julkaista novellikokoelma syksyllä 1998, mutta se jäi aikomukseksi.



Aila Meriluoto

Kirjailija/runoilija Aila Meriluoto (syntynyt 1924) asui Ruotsissa alun toistakymmentä vuotta (1962-1974) ja sinä aikana hän kirjoitti paljon myös kirjeitä ja piti päiväkirjaa.  Kirjeensä Martille hän julkaisi romaanina Peter-Peter erään rakkauden asiapaperit (WSOY 1971, ruotsiksi 1972) ja päiväkirjansa 420-sivuisena teoksena nimellä Vaarallista kokea, Päiväkirja vuosilta 1953-1975 (WSOY 1996).  Muut ruotsinsuomalaiset sen enempää nykyiset kuin Suomeen palanneetkaan eivät tiettävästi ole julkaisseet päiväkirjojaan - ellei nyt sitten oteta Pentti Saarikoskea huomioon.  Ajatukset Aila Meriluodolla ja monella muulla kirjoittajalla ovat samankaltaiset: pitäisi kirjoittaa muistelmat.

    10.5.-70 Stipendin nauttijana minun pitäisi kirjoittaa niitä  muistelmiani.  Ja minä kirjoitan ja kirjoitan - kirjeitä.  (Vaarallista kokea)

Eräässä, 12.2.-70 päivätyssä kirjeessään "Peterille" hän pohtii kirjoittamistaan seuraavasti:

Joka tapauksessa minulle on viime aikoina tullut yhä suurempi kirjoittamisen hiuka.  Katsos, minähän olen koko ikäni ollut sellainen pöytälaatikkotyyppi, ihminen jonka unelmat kasvavat niin suuriksi, että hän oikeastaan pelkää ryhtyä niitä tosissaan toteuttamaan.  Räpiköi vain jossakin kulttuurin laitamalla, imee itseensä "atmosfääriä" (minun tuttavapiirini on lähes koko elämäni ajan enimmäkseen ollut taiteilijoita) ja    ajattelee että "kyllä minä vielä…" pystymättä kuitenkaan ikinä saamaan itsestään ulos muuta kuin periferistä, missä paine ei ole niin ahdistavan suuri.  Niin, niin, minä kyllä tajuan tämän, ehkä tiedostajat ovatkin huonompia toteuttajia.
    Nyt minusta kuitenkin on ruvennut tuntumaan, että viimeinkin alan olla kypsä kirjoittamaan täydellisesti ja pidättelemättä, jopa ihan vimmatusti.  Romaania ehkä, vaikka jo jonkin aikaa olen pyöritellyt ajatusta, että kirjoittaisin kirjan miehestäni.  Hän oli taiteilija, mutta sittenkin enemmän eräänlainen filosofi (hän sekä maalasi, kirjoitti että ennen kaikkea puhui omat teemansa) ja niin suurta kokoa, etten tahdo vieläkään päästä hänen ohitseen - hän on kuin suunnaton vuori joka yhä varjostaa minun sielunmaisemaani.  Senkin takia minun olisi "kirjoitettava hänet pois", puhtaaksi itseni vuoksi.
    En tiedä - jollakin tavoin minun "menneisyyteni" on ruvennut kummasti kummittelemaan viime aikoina. Ajattelen sitä yhtä mittaa.  Herranen aika, minähän olen elänyt.  Ehkä minä vielä sitä varten tulinkin Ruotsiin: nähdäkseni taaksepäin, meren yli.  Siellä paikan päällä, asiat polttivat liikaa.  Täällä niihin on tullut etäisyyttä - eikä kuitenkaan liian paljon, aggressio on olemassa ja sen on oltava. Tiedätkö, juuri nyt olisi sopiva aika kirjoittaa elämästään - vaikkapa muistelmansa, juuri tässä nopeasti haihtuvassa vaiheessa, missä mennyt näkyy mutta ei ole vielä haalistunut lempeäksi, seniiliksi harmoniaksi.  Totisesti se on nyt tullut, se toteuttamisen aika, minullekin - minä tahdon kirjoittaa, aamen!  Sikin sokin, kiihkeästi ja subjektiivisesti, se vasta on perimmäistä objektiivisuutta.  Hyvänen aika, eihän oikeudessakaan voi todistaa muusta kuin minkä itse on kokenut.  Ja todistusta minä kai pohjimmiltaan tavoittelen, mahdollisimman tosiperäistä.  (Peter-Peter)
Näissä Aila Meriluodon sanoissa on paljon sellaista, mitä moni muukin tänne kotiutunut on alkanut mietiskellä.  On saatu sopiva etäisyys menneisyyteen ja on aikaa ajatella, on tullut kirjoittamisen halut, on saatu rohkeutta kirjoittaa asioista, joista ei Suomessa uskallettu puhua ääneen.

Peter-Peter on fiktiota, pohjana rakkaussuhde, kirjeenvaihto Martin kanssa, vakuuttelee kirjailija Aila Meriluoto Päiväkirjassaan 5.1.1971.  Kuitenkin päiväkirjamerkinnät todistavat monia kohtia Peter-Peterissä aidoiksi, suoraan elämästä otetuiksi.  Hänhän kirjoitti päiväkirjaansa samaan aikaan kuin oli kirjeenvaihdossa Martin kanssa.  Molemmissa kirjoissa on suoria asiayhteyksiä toisiinsa.  Joitakin kirjeittensä yksityiskohtia ja nimiä hän kuitenkin luonnollisesti joutui muuttelemaan ennen julkaisua.  Esimerkiksi Enköpingistä, missä Aila Meriluoto asui viimeiset Ruotsin vuotensa, hän käyttää nimeä Aspinge.

Kirjastaan Peter-Peter, sen käsikirjoituksen valmistuttua, oli itse kirjailijakin kauhistunut.  "Kaikki oli liian paljasta, silkkaa häpäisyä loppuun asti…" hän kirjoittaa päiväkirjassaan (Vaarallista kokea) 3.3.1971 kirjoitettuaan kirjansa viimeisen lauseen.  Kustantaja vaatikin "siistimistä", mutta silti tuli kirjasta protesteja, kunnianloukkausilmoituksia jne. lukuisista haukkumakirjeistä puhumattakaan.  Meriluoto pelkäsi ettei koskaan voisi kirjoittaa Peter-Peteriä puhtaaksi mutta uskoi sen oikeudekseen.

Kirja on emotionaalisesta räjähdyksestä, sisältä päin nähtynä.  Todistus siis kaikkine autenttisine yksityiskohtineen.  Katteellinen.  Eikä kuitenkaan ole autenttinen.  Ei kirja voi olla.  Koska se on askel johonkin suuntaan.  Eräs valinta.  Ei tuhatsärmäinen  todellisuus vaan sen tulkinta.  Yhdeltä taholta.  Nyt pitäisi kirjoittaa jatko-osa kuten Aleksandria -kvartetissa.  Samat faktat, kuin kaleidoskoopin osaset - ja kuvio täysin  uusi.  Toistan itseäni.  Saa nähdä miten kauan kestää ennen kuin syntyy uusia ajatuksia.  Uusi todellisuus.  Ei ainakaan ennen kuin kirja on latojalla.  Tai sanotaan vaatimattomasti: kustantajalla - no, kirjoitettu on puhtaaksi, okei.  (Vaarallista kokea)

Peter-Peter tuotti kirjailijalle paljon päänvaivaa vielä senkin jälkeen kun se jo oli latojalla.  Päiväkirjassaan hän kirjoitti 27.3.1971 seuraavaa:

Se ei ole Martin ja minun tarina.  Vaikka joku, joka jonkin verran tietää, voisi luulla niin.  Mutta minä olen kärjistänyt, tyylitellyt.  Vahvasti.  Sanna on astetta hysteerisempi, astetta seksuaalisempi.  Ja Peter suurempi arvoitus kuin Mart.  (Vaarallista kokea)

Sanna on kirjan minä, elikkä Aila Meriluoto itse, kirjeiden kirjoittaja.

Kirjan Peter-Peter lopussa on kirje, jonka Peter oli kirjoittanut kirjailijalle luettuaan käsikirjoituksen.  Se ei ole kuitenkaan Martin oikea vastaus Ailalle vaan kirjailijan itsensä piruuksissaan kirjoittama loppukaneetti, keksitty.  Sen hän tunnustaa päiväkirjassaan 14.10.1971.  Silloin hän luki Peter-Peterin korrehtuurin ja teki lisäyksen,  "Rivien välistä ironiaa."

Aila Meriluoto pohti Ruotsissa asuessaan paljon omaa elämäänsä niin kirjeissään kuin päiväkirjassaankin.  Sekä päiväkirjassa että kirjeissä on paljon takaumia hänen elämäänsä, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksia, muistoja.  Kummastakin kirjasta tuli myyntimenestyksiä Suomessa.  Vaarallista kokea -kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun parissa päivässä.  Sellaisesta myyntimenestyksestä ja painosmääristä eivät tavalliset ruotsinsuomalaiset kirjailijat osaa uneksiakaan.
Aila Meriluodon päiväkirja päästää lukijan lähelle.  Lukukokemus on paikoin vereslihalla oloa.  Kirjailijan oma intimiteetti, heikkoudet ja vajavuudet, kaikki unettomuuteen upotetut yömyssyt tekevät kirjoittajasta pienen ihmisen, jonka vaiheita on helppo myötäelää. (Kirsti Kajanne Viikkoviesti 41/96)

Aila Meriluodolta ilmestyi vuonna 1986 omaelämäkerrallinen teos Lasimaalauksen läpi.  Kirja sisältää vuosien 1944-1947 päiväkirjan, joka kertoo seksuaalisesta murroksesta ja identiteetin etsinnästä.

Suomeen palattuaan Aila Meriluoto kirjoitti "ruotsinsuomalaisen" romaaninsa Kotimaa kuin mies (WSOY 1977).  Kirja ei varsinaisesti ole omaelämäkerrallinen, mutta Meriluodolla on tapana käyttää paljon omia kokemuksiaan ja näyttää tunteensa tuotannossaan.  Kirja kuvaa suomalaisen sotalapsen ja siirtolaisen kokemuksia ja ongelmia raikkaasti, tunteilematta mutta tunteella kerrottuna. Suomen ja Ruotsin välinen laiva tuntuu olevan ominta maata juurettomalle Elinalle, joka tuntee olevansa suomalainen Ruotsissa mutta ruotsalainen Suomessa.

Kirjan on Raila Hämäläinen lukenut näkövammaisten äänikaseteille Helsingissä.

Aila Meriluoto on kirjoittanut myös nuorten kirjoja.  Ruotsissa asuessaan hän kirjoitti mm. kirjan Meidän linna (WSOY 1968).  Kirja kertoo suomalaisista nuorista, sisaruksista, jotka rutiköyhinä ajautuvat Ruotsiin isoäitinsä Henriettan armoille vaivoinaan autio aatelislinna, josta he eivät Ruotsin lain mukaan pääse eroon.  Kirjan päähenkilöt, sisarusparvi, on kuin peilikuva  Aila Meriluodon omista lapsista.  Heidän tekemisiään ja tekemättä jättämisiään Meriluoto nuortenkirjassa nähtävästi kuvaakin. Samoista asioista saa lukea myös päiväkirjan lehdiltä.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiksi Anni Polvan Tiina-kirjat pohjautuvat kirjailijan itsensä mukaan todellisuuteen.  Hän sanoo itsekin olevansa "sellainen koheltaja" kuin Tiina-kirjojen sankaritar on; reipasotteinen, sanavalmis ja tervehenkinen tyttö. Meidän linnassa päähenkilönä ei ole Aila Meriluoto itse vaan hänen lapsensa kaikkine erikoisine ominaisuuksineen.  Sen sijaan kirjan isoäidissä on paljon kirjailijan omia piirteitä.


Copyright, 2000: Anneli Tikkanen-Rózsa
Tillbaka till kultur
Tillbaka till Immigrant-institutet