3.2. Aiheena Ruotsiin muutto ja sopeutuminen


Toivo Kareketo

Toivo Karekedon (syntynyt 1935) esikoisromaani Reijo Ventola ruotsinsuomalainen (Kassiopeija 1971) on paljolti omaelämäkerrallinen, raporttimainen kertomus nuoresta miehestä, joka lähtee Pohjois-Suomesta Ruotsiin työhön, oppii kielen, menestyy ja siirtyy monen siirtolaisvuoden jälkeen Pohjois-Ruotsiin.  Reijo Ventolan tarinasta ei ole koskaan varsinaisesti puhuttu omaelämäkerrallisena kirjana, vaikka se vaikuttaakin olevan ilmiömäinen Karekedon omakuva.  Tarkistin asian soittamalla kirjailijalle Pohjois-Ruotsiin, missä hän asuu.  Kareketo vahvisti, että Ventolasta tosiaankin muodostui, vaikkei ollut tarkoitus, aikalailla omaelämäkerrallinen.

Kareketo on julkaissut paljon muutakin, enimmäkseen kertomuksia ja novelleja, mutta myös yhden romaanin Maaseuvun tulevaisuus (1976).  Hänen koko tuotantonsa perustuu paljolti omiin kokemuksiin, mutta Reijo Ventolassa hän paljastaa eniten omaa itseään.


Martta Matinlompolo

Martta Matinlompolon (syntynyt 1934) romaani Ken tietäis huomisen on Finn Kirjan ensimmäisiä julkaisuja.  Se ilmestyi vuonna 1976 suomeksi ja ruotsiksi 1977 nimeltä Vem känner morgondagen Anita Sällbergin kääntämänä. Romaanin runkona on saman niminen novelli, jolla Martta Matinlompolo voitti Ruotsin Radion suomenkielisen toimituksen novellikilpailun vuonna 1973.  Romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen.  Se kertoo Elma-äidistä ja Liisa-tyttärestä, jotka muuttavat  Ruotsiin.  Liisa on kirjan kertoja-minä.  Kirjassa keskitytään lähinnä hänen kehitysvaiheisiinsa vieraalla maalla, kielen oppimiseen, yksitoikkoiseen työhön ja naiseksi kypsymiseen. Kirja luottaa naisten toimintakykyyn.  Siinä aikuinen muuttajapolvi juuttuu rikastumisyrityksiinsä eikä kykene toimimaan vähemmistön yhteisten tavoitteiden hyväksi.  Elmahan tuli Ruotsiin varta vasten rikastumaan ja Liisan oli pakko seurata mukana.

Ajallisesti romaani pysyttelee suunnilleen yhden vuoden tapahtumissa, mutta muutamat takaumat Liisan lapsuuteen täydentävät Martta Matinlompolon johdonmukaista kuvaa kahdesta erilaisesta ihmisestä ja heidän suhteestaan.


Antero Pitkänen

Uskottavaksi, kunnon ruotsinsuomalaisen perikuvaksi kehuttiin Antero Pitkäsen (syntynyt 1928) esikoisromaania Vieraisiin (Finn kirja 1977).  Se tunnustettiin heti paljolti omakohtaiseksi, tutuista aineksista rakennetuksi siirtolaisromaaniksi.  Antero Pitkänen kertoo itse romaanistaan Vieraisiin mm. seuraavaa:

    Siinä kerron valimotyömies Väinö Pulkkisen ja hänen perheensä vaiheista, lähdöstä
      Suomesta Ruotsiin ja heidän elämästään täällä.  (122 ruotsinsuomalaista kynäniekkaa)

Turun Sanomain Erkki Mäkinen arvosteli Pitkäsen esikoiskirjaa mm. seuraavasti:
Päähenkilönä on Väinö Pulkkinen, vanhempi perheellinen Ruotsiin muuttaja.  Hän ei revi epätoivoisena eikä rällää tuskassaan, hän tekee työtä niin verstaalla kuin toveriensa parissa, suomalaisen jässikän hitaalla sitkeydellä hän panee hullut suomalaiset järjestäytymään niin Suomiseuraan kuin ammattiyhdistysliikkeeseenkin.
    Väinö Pulkkinen on monessa suhteessa Linnan Akseli Koskelan sukulainen.  Hän on Suomen reiluin mies, hän on Suomen ahkerin mies, hän on Suomen sitkein mies, ja lopulta hän on Suomen lempein mies.  Ja kaikkea tätä olematta kuitenkaan yksioikoinen tai naiivi.
    Jos on Pulkkinen sukua Koskelalle, on "Vieraisiin" pelkästään myönteisessä mielessä sukua Linnan mahtavalle Pohjantähti-trilogialle.  Ohi Pulkkisen työmies- ja
perheenisähahmon lavenee Pitkäsen eeppinen kerronta syväksi, aidoksi ja
koskettavaksi ruotsinsuomalaisen yhteisön kuvaukseksi… (Turun Sanomat 3.10.1977)

Jo seuraavana vuonna 1978, Finn Kirja julkaisi Antero Pitkäsen toisen romaanin, Kunula.  Se kertoo Pitkäsen omista lapsuusmuistoista.  Kunula on pienimuotoinen, episodimainen kuvaus erään suomalaisen maaseutukaupungin liepeiltä. Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1945.

Romaanisarjan kaksi viimeistä osaa, Hunajan maa (1986) ja Vieraista kotiin (1994) Antero Pitkänen julkaisi myös Finn Kirjan kautta.  Vieraista kotiin lopettaa Pulkkisen perheen tarinan Ruotsissa.  Väinöllä todetaan syöpä, hän päättää jäädä eläkkeelle ja perhe muuttaa takaisin Suomeen - ilman lapsia.  Kirjassa päästään vielä mukaan Pulkkisen hautajaisiinkin.

Antero Pitkäsen koko tuotanto pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa.

Hunajan maan ilmestymisen jälkeen Sigurd Klockare näki Antero Pitkäsessä ruotsinsuomalaisen Vilhelm Mobergin.  Väinö Pulkkisen tarinassa on päästy siihen vaiheeseen, jossa Suomeen jääneet sukulaiset alkavat kuolla.  Kirja alkaa Pulkkisen Kertun äidin hautajaisista ja päättyy Matti-pojan ylioppilasjuhliin - toisen polven siirtolaisilla on tulevaisuus.

Vieraista kotiin ilmestyi juuri ennen kirjailijan paluuta Suomeen.

Antero Pitkänen on merkittävä proletaarikirjailija.  (Marja-Liisa Pynnönen Siirtolaisuuden vanavedessä)

Satu Gröndahl käsitteli Antero Pitkäsen tuotantoa LIEKISSÄ 3/94 ja kirjoitti hänen viimeisestä romaanistaan mm. seuraavaa:

Antero Pitkäsen tuotanto edustaa tiedostavaa ja dokumentoivaa siirtolaiskuvausta.  Teoksessa Vieraista kotiin on monia huomioita suomalaisten siirtolaisten elämästä, yhteiskunnallisesta elämästä ja heidän tavoistaan hahmottaa siirtolaisuutta. --- Antero Pitkäsen (kuten monen muun ruotsinsuomalaisen) tuotanto valaisee oivallisesti sitä kirjoittamatonta historiaa, siirtolaisten ja kansalaisten mentaalihistoriaa, joka on monesti jäänyt kirjoittamatta. (LIEKKI)


Elvi Remes-Blomgren

Äidistä ja tyttärestä kertoo Elvi Remes-Blomgreninkin (syntynyt 1930) ruotsinkielinen, omaa elämää sivuava romaani Vi är ju finländare (Gidlunds/W&G 1973). Kirjaa ei ole koskaan julkaistu suomeksi.

Vi är ju finländare on kuvaus siirtolaisäidin ja hänen tyttärensä ankeista, vaikkakin lopulta valostuvista vaiheista.  Ruotsissa ylioppilastutkinnon suorittanut suomalaisäidin ainoa tytär lähtee kursseille Suomeen, jotta oppisi kunnolla äidinkieltään.  Hänen identiteettinsä on vahva, eikä hän häpeä siirtolaisuuttaan.  Kirjan äiti oivaltaa poliittisen toiminnan sopivaksi tieksi, joka helpottaa siirtolaisenkin mahdollisuuksia toteuttaa tavoitteitaan.  Siinä ainekset Remes-Blomgrenin kirjalle.



Rauno Röntynen

Omaelämäkerralliseksi kirjaksi ei aikoinaan haluttu tunnustaa Rauno Röntysen (syntynyt 1949) kirjoittamaa Jätkän stressiä (Finn Kirja 1977).  Kustantaja mainosti kirjaa romaanina, mutta Röntysen antamat lukuisat haastattelut sekä Suomen että Ruotsin lehdissä kertovat ihan kokonaan muuta.  Kirja on tekijän mukaan kertomus hänen omasta elämästään.

Rauno Röntynen kuvaa minämuotoisessa kirjassaan Skinnskattebergin kovalevytehtaan "tippelin" helvettiä, ilmaisia tulkkauksia tutuille ja tuntemattomillekin kavereille, ABF:n kielikursseja ja nuoren perheen taloudellisesti tiukkaa elämää Ruotsissa.  Röntynen ei esiinny ainoastaan itse omalla nimellään, vaan hän käyttää oikeita nimiä muistakin, perheensä jäsenistä, sukulaisistaan jne.  Kirja otettiin vastaan epämääräisin tuntein eikä sitä uskottu todeksi.  Jotkut paheksuivat kirjan lentävää kieltä, jotkut pistivät huumoriksi.  Kustantaja esittelee kirjan realistiseksi, ruotsinsuomalaista arkipäivää kuvaavaksi teokseksi samalla kun se nimenomaan kieltää sen olevan omaelämäkerrallisen. Se että kirjailija on tehnyt itsestään päähenkilön johtuu Finn Kirjan mukaan siitä, että Röntynen on omaksunut Henry Millerin aloittaman kertomustekniikan. Eteenpäin -lehden haastattelussa (23.7.1977) Röntynen kuitenkin sanoo, ettei hän ole koskaan lukenut Henry Millerin kirjoja.  Samassa haastattelussa kirjailija ilmoittaa myös, ttä koska hän käytti Skinnskattebergista oikeaa nimeä, hänestä oli luonnollista kirjoittaa myös kaikista henkilöistä heidän omilla nimillään.  Eteenpäin -lehden kysymykseen, onko Jätkän stressi viihdekirja, kaunokirjallinen teos tai tietokirja Röntynen vastaa:

- Tuskin se viihdekirja on, totista totta siinä on joka sana.  Ainakaan ne, jotka ovat sen lukeneet, eivät ole sitä kaunokirjanakaan pitäneet.  Tahdoin kirjoittaa kirjan, jossa ongelmiin puututaan syvemmältä ja jossa pohditaan myös ongelmien syitä.  Toivoin sen vaikuttavan myös päätöksen tekijöihin.  Joka sana, jonka olen kirjoittanut Skinnskattebergista oli totta silloin kun siellä työskentelin… (Röntynen Eteenpäin - lehdessä

Myös Kansantahto -lehdelle (1977) antamassaan haastattelussa Röntynen vakuuttaa kirjansa henkilöiden olevan aitoja ja nimien oikeita.  Ennen kirjan painamista hän on antanut teoksessa esiintyvien henkilöiden lukea käsikirjoituksen ja saanut luvan oikeiden nimien käyttöön.  Siinä missä oululainen Kansantahto ylistelee Röntysen Jätkän stressiä aitona siirtolaiskuvauksena siinä tamperelainen Kansan tahto (23.7.1977) paheksuu.  Seppo Järvisen mukaan on kirja päässyt tekijältään ja kustantajalta raakileena painoon.

Alatupsukaisten ainainen manaaminen ja räkiminen alkaa olla jo aikansa elänyttä milleriläisyyttä Suomen  kirjallisuudessa. En epäile tekijän vilpittömyyttä kuvatessaan hiostavaa kolmivuorotyötä ja pikku perheen arjen onnea.  Ei näin roiskimalla kuitenkaan ole syytä tehdä kirjaa…  (Kansan lehti)


Kaleva -lehden 16.10.1977) V.E. Haapala moittii Jätkän stressiä "huolimattomaksi siirtolaiskuvaukseksi".  Toimittaja on ymmärtänyt Röntysen kirjoittaneen omasta, henkilökohtaisesta kokemuksestaan.  Sen sijaan että hän olisi uskonut Röntysen saaneen vaikutteita Milleriltä, kuten kirjan takalieve selittää, löytää Kalevan kirjallisuusarvostelija tekstistä (sekä tyylistä että asenteista) yhtäläisyyksiä Jerry Cottonin kanssa.

TM Nevala kirjoittaa kirjasta kuitenkin kohtalaisen arvostelun Viikkoviestissä 16/1977:

Rauno Röntynen on lainannut Jätkän stressin päähenkilölle, minäkertojalle oman nimensä.  Kirja on kuitenkin romaani, kertoo esittely.  Rauno Röntynen tekee työtä 25 tuntia vuorokaudessa: nelivuorotyö kovalevytehtaan "tippelillä", ABF:n kielitunnit ja tulkkitehtävät, vaimon kammattavaksi saapuvat suomalaisrouvat ja tyrävaivaisen vastasyntyneen mekastus luovat lisäväriä ja edesauttavat stressin syntymistä.
    Jätkän stressin perusvire on kuitenkin hirtehishuumoria.  Röntynen suoltaa tekstiä hengästymiseen saakka.  Ja tyylinsä mukana teos seisookin tahi sitten kaatuu.  Kaatumisen vaarat luovat kerrontalajin ilmeinen vaikeus, nopeasti piirretty kuva joka paikan höylästä, yleismies Jantusesta.  (Viikkoviesti)

Sama TM Nevala arvosteli kirjan myös Ruotsin Suomalaisessa 15/77 suurin piirtein samoin kuin Viikkoviestissä.  Jorma Orelma kirjoitti teoksesta Finn Sanomissa 7.4.1977 mm. seuraavaa:

Kirjan juoni alkaa uuteen työpaikkaan siirtymisestä ja päättyy johonkin ei mitenkään tärkeään välivaiheeseen mutta se mitä kirja kertoo, sen se kertoo täysinäisin äänenpainoin.  Röntysen "Heikkiturusmainen" -tyyli puhua lähes ylitulvivaa kieltä osoittaa hänet mieleltään kertojakyvyksi, joka kertoo täysin sydämin sen minkä kokee asiakseen…

Itse näen teoksen puutteena myös sen, että sen näkökulma on suppea, pelkästään tiettyihin epäkohtiin kohdistuva.  Ja edelleen minä-rakenteesta johtuen sitä kapeakulmaisuutta ei voi sijoittaa henkilöihin vaan se jää kirjailijan rasitukseksi. Siitäkin huolimatta, ettei teos takakannen mukaan ole omaelämäkerrallinen… (Finn Sanomat)

Pyhäjärven Sanomat (6.4.1977) kirjoitti Röntysestä laajan artikkelin, onhan kirjailija sieltä lähtöisin.  Lehti korostaa Jätkän stressin olevan "nimenomaan romaani, vaikka sen luettuaan saakin sen käsityksen että se olisi omaelämäkerrallinen".

Jätkän stressi on omaa elämää vahvasti seuraileva dokumentti lehtien kirjoituksista huolimatta. Täysin tuulesta temmattu on sitä vastoin Röntysen toinen romaani Kärsämäen käkätykset (Omakustanne 1987).


Reijo Sirviö

Reijo Sirviö (syntynyt 1931) julkaisi oman elämän tarinansa Ei maa eikä taivas (Suomalaiskirjailijat Escritores r.y.) vuonna 1995.  Hän yritti useita vuosia  etsiä kirjalleen kustantajaa ja julkaisijaa mutta sai lopulta tehdä sen itse.

Ei maa eikä taivas kuvaa Sirviön perheen kokemuksia ja mietteitä, kotimaan jättämisen tuskaa ja Ruotsiin sopeutumisen vaikeuksia.  Vaikka kysymyksessä onkin omaelämäkerrallinen teos, se on myös paljolti yhteiskunnallinen dokumentti.  Sirviö kertoo minämuodossa.  Vaimo on vaimo ja lapset ovat tyttöjä, nimiä ei mainita.  Hän näyttää muistavan asiat niin tarkasti, että voisi uskoa hänellä olevan tiedot almanakan reunassa tai sitten hänen on täytynyt pitää päiväkirjaa.  Se ei ilmene kirjasta.

Kotimaan jättäminen ja töitten epätoivoinen etsiminen oli kirjailijalle raskasta aikaa.  Oikeastaan koko kirja rakentuu sen ympärille.  Sirviö piirtää itsestään rehellisen, työtä kovasti tekevän ja perheestään huolta kantavan perheenisän kuvan. Kirjailija ei koskaan tunnusta täydellisesti siirtolaisuuttaan.  Hän on koko ajan palaamassa takaisin Suomeen.  Pari kertaa vuodessa hän käy kyselemässä töitä, hän jopa hankkii talonkin entiseltä kotiseudultaan ja toivoo koko ajan vielä joskus palaavansa takaisin.  Hänen toiveensa ei kuitenkaan koskaan toteudu.  Sirviön on pakko jäädä toiselle puolen jokea, Ruotsiin.  Hän sairastuu vakavasti, jää eläkkeelle ja on onneton.  Nyt hänellä on aika ajatella, tavata toisia eläkeläisiä ja "tilittää" elämäänsä, minkä hän tekee kirjassaan Ei maa eikä taivas.

Sirviön kuvaus omasta elämästä keskittyy päähenkilön epätoivoiseen töitten haeskeluun, mutta lapsuudesta ja nuoruudesta hän ei kerro mitään.  Alkuvaikeudet Ruotsissa ja elintason perässä juokseminen on tarkasti kerrottu aina koti-Suomeen tehtäviä lomamatkoja myöten.  Myös lasten sopeutumisesta, kouluvaikeuksista ja menestymisestä hän kertoo kirjassaan.

Ei maa eikä taivas on Reijo Sirviön ainoa kirja, eikä hän tiettävästi ole julkaissut mitään muuta tekstiä.

Kun sain Reijo Sirviön kirjan käsikirjoituksen työnimellä "Matkan varrelta" luettavakseni oli mukana lähetekirjeessä mm. seuraava lause:
Juttu sivuaa perheeni vaiheita, joten olkoon se sitten vaikka perheen oma romaani  jälkipolville, ehkä joku heistä vaivautuu kirjoittamaan jatkoa.  (Kirje 6.12.1992)


Copyright, 2000: Anneli Tikkanen-Rózsa
Tillbaka till kultur
Tillbaka till Immigrant-institutet