3.3.Muistelmat


Johan Granbark

Johan Granbark, entinen Kuusinen (syntynyt 199x) julkaisi Finn Kirjan kautta päiväkirjamerkintöihin perustuvan sota-ajan tarinan Ihantala 14.9.1944 (Finn Kirja 1978).  Kirjassa Johan Granbark kertoo omista kokemuksistaan sodassa.


Väinö Hyvönen

Väinö Hyvönen (syntynyt 1921) on kirjoittanut mielestäni tämän tutkielman täydellisimmän omaelämäkerran, Här är mitt liv (1998).  Kirjassaan Hyvönen kertoo perusteellisesti kaikki elämänsä vaiheet alkaen vanhempiensa tapaamisesta.  Hän kirjoittaa myös sukulaisistaan ja heidänkin elämästään pääpiirteittäin.  Hyvönen omistaa suurimman osan sivumäärästä (80/147) sotakokemustensa kuvaamiselle.  Siitä huolimatta en haluaisi luokitella kirjaa sotamuistelmiin kuuluvaksi, sillä Hyvönen kirjoittaa paljon muustakin, lapsuudestaan, koulutuksestaan, työkokemuksistaan jne.  Kirjan lopussa Väinö Hyvönen sanoo mm.
- HÄR ÄR MITT LIV - som jag vill ge i testamente till kommande generationer.  (Här   är mitt liv)

Kirja on kirjoitettu ruotsiksi, ehkäpä juuri siksi että myös hänen perheensä, tuleva sukupolvikin, voisi lukea sen.

Kirjassa Här är mitt liv on myös valokuvia perheestä ja sen kohtalosta, aina Hyvösen vanhempien kihlakuvasta (1905) nuorimman pojan tohtorinjuhlaan (1993).

Kirja antaa hyvin myönteisen kuvan Hyvösestä ja hänen perheestään.  Hän on tyytyväinen ja onnellinen kaikesta mitä on saanut kokea elämässään.  Näin hän kuvaa kotiinpaluutaan (hän tietää kotinsa olevan raunioina saksalaisten lähdön jälkeen) viimeisestä sodasta:

<dir> Dagen efter påbörjade jag den mödosamma vandringen de sista sjutton kilometerna till 
hembyn Oikarainen.  Jag gick på vägen i trettio centimeter djup snö, genom ödelagda
byar och utan något spår av en mänsklig varelse. Jag hade handlat mat för minst två
veckors behov, för det fanns inga affärer norr om Kemi, dit det var sexton mil. 
Dessutom hade jag inhandlat lite sängkläder och filtar och jag hade planerat att bo i
potatiskällaren hemma på gården under den första tiden.

Det kändes oerhört tungt, både fysiskt och psykiskt, och jag hann tänka mycket  under den långa vägen hem.  Inte hade man väl tänkt sig hemkomsten från kriget på detta sätt, men ju närmare hembyn jag kom, desto ivrigare blev jag och stegen blev lättare.
  När jag kom fram till byn upptäckte jag till min förvåning att rökbastun på min bror Paulis gård inte hade brunnit och när jag kom lite närmare blev ja oerhört glad, för det lyste från bastun.  Jag visste inte vem som kunde vara där, men då jag öppnade dörren så möttes jag av mina två bröder Onni och Viljo som hade kommit "hem" några dagar tidigare.  Glädjen var naturligtvis obeskrivligt över att få träffas efter så många år, och vi var glada över att det fanns ett härbärge att bo i tills vidare. (Här är mitt liv, kappaleesta "Hjältens" återkomst från kriget)


Kirjan johdosta kirjoitti Hannu Turunen Hyvösestä artikkelin "Väinöltä elämän pituinen kirja" (Viikkoviesti 15/99).  Artikkelissa kerrotaan, että kirja omistaa 80 sivua sotakokemuksille, koska se on kirjailijan mukaan ollut tärkeätä tuoda esille.  Lehtiartikkelista sanoo Hyvönen: - Olen tuntenut valtavaa vastuuta kaatuneita tovereita kohtaan sillä tavalla että edesauttaisin toteuttamaan unelmaamme paremmasta maailmasta…


Lea Lampila

Vuonna 1991 ilmestyi Lea Lampilan (syntynyt 1924) ensimmäinen omaelämäkerrallinen kirja Toivontähti (WSOY).  Kirja kertoo tositarinan Lean perheen muutosta ja alkuvaiheista Neuvostoliitossa.  Lea, kirjan Leena, oli vasta 7-vuotias perheen lähtiessä työn hakuun naapurimaasta. Isä Sulo kuoli yrittäessään paeta, äiti Helmi joutui vankileirille ja juuri kouluikään ehtinyt Leena jäi yksin.  Hänet sijoitettiin lastenkotiin.  Koulun jälkeen hänen ainoa toivonsa oli löytää äiti.

<dir>Kysymykseen, miksei ole kirjoittanut tarinaansa aikaisemmin, hän vastasi, ettei ole
uskaltanut.  Vaikka hän on asunut Ruotsissa jo lähes kolme vuosikymmentä ja on
Ruotsin kansalainen (hän sai poliittisen turvapaikan) ovat kokemukset tehneet hänestä
varovaisen, aran. (Leila Ratia, Ruotsinsuomalaisen Opettajaliiton, RSO:n Tiedote 4/94)

Lea Lampilan seuraava muistelmakirja Stalinin lapset (WSOY 1995) alkaa siitä mihin Toivontähti päättyi.  Leena jatkaa etsimistään ja löytääkin viimein äitinsä.  Yhdessä he alkavat rakentaa uutta elämää, joka ei suinkaan ollut helppoa 40-luvun Neuvostoliitossa.

Kesällä vuonna 1947 Leena vangittiin ja rikoslakipykälän 116 mukaan hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille.  Leenalla sattui olemaan äärimmäisen huono tuuri:  jos hänen "rikoksensa" olisi tullut ilmi vaikkapa vain kuukautta aikaisemmin, hän olisi selvinnyt pelkällä pelästyksellä tai pahimmassa tapauksessa hän olisi saanut enintään viiden vuoden tuomion.  (Stalinin lapset)

Lea Lampila ei kerro minämuodossa ja itsestään hän käyttää nimeä Leena.  Kuitenkaan hän ei ole koskaan väittänyt muuta kuin että tarina, jota hän kirjoissaan kertoo, on hänen oma elämäntarinansa.

Anita Sällberg kirjoittaa Liekissä 4/95 kirjasta Stalinin lapset mm. seuraavaa:

Mielestäni Lea Lampila on hiukan liiankin niukka mitä yksityiskohtiin tulee.  Haluaisin tietää millaista oli työskennellä kuparikaivoksessa - nuori, hento tyttönen kaivostöissä!   Miten samainen tyttö kesti rankan metsätyön tai Habarovskin kalatehtaalla?  Hiukan enemmän detaljeja elämästä, joka tavalliselle suomalaiselle lukijalle on niin pelottavaa ja vierasta.  Kuitenkin Leenan kohtalo on tarpeeksi järkyttävää sellaisenaankin.   Leena (Lea) asuu nyt Göteborgin tienoilla ja kirjoittaa jännittävän ja järkyttävän elämänsä tapahtumia meille luettavaksi.  (Liekki)

Anita Sällberg on kääntänyt Toivontähden ruotsiksi.  Kirja on luettu (lukijana Hillevi Silvennoinen) myös näkövammaisten äänikaseteille Suomessa (1992).


Pirkko Lundberg

Pirkko Lundberg (syntynyt 1921) kirjoitti elämänsä tarinan, alusta lähtien sellaisenaan kuin sen muisti ja julkaisi kirjana Elämäni tilkkutäkki (Omakustanne 1995).

Liekissä 1/1996 kirjoittaa Anneli Tikkanen-Rózsa kirjasta mm. seuraavaa:

Tippa silmässä ja hymy huulessa sanoo Pirkko Lundberg kirjoittaneensa omaelämäkerrallisen muistelmakirjansa Elämäni tilkkutäkki, jonka hän julkaisi omakustanteena Helsingissä viime vuonna.
  Tämän 75-vuotiaan harrastelijakirjoittajan elämä on alusta lähtien ollut kiemuraista ja kaitaista, rosoista taivaltamista, juuretonta paikasta toiseen muuttamista, lähtemistä ja jättämistä… "Vaikka tässä kerron omia ja perheeni elämänvaiheita, jossa ilot ja surut vaihteleepi, tuovat ne samalla esiin entisaikojen elämänmenon" kirjoittaa Pirkko Lundberg kirjansa alkulehdissä.
    Kirja on muistelmateos, jossa P.L. ikään kuin kertoo pois mieltään painavia tapauksia omasta ja perheensä elämästä niitä kaunistelematta, muttei myöskään tunnusta liioittelevansa niitä.  Tapaukset ovat jääneet hänen mielensä lokeroihin kaivelemaan, ja jotka hän nyt näin kirjan muodossa tahtoi panna ojennukseen omalla pienellä tavallaan. (Liekki)

Pirkko Lundberg meni sanakirjaa apuna käyttäen naimisiin ruotsalaisen miehen kanssa Torniossa ja asui sitten sen aikaisen avioliittonsa ajan Ludvikassa, josta avioliiton kariuduttua muutti takaisin Suomeen.



Asser Riarbäck

Asser Riarbäck (1920-1989) tutki omaa historiaansa ja sukunsa vaiheita, minkä pohjalta hän kirjoitti historiallisia romaaneja.  Nälkävuosien siirtolaiset (Finn Kirja 1978) perustuu historiallisiin tapahtumiin ja nälkävuosiin 1865-68.  Se kertoo suomalaisten siirtolaisuudesta Amerikkaan ja Kanadaan.  Kirjassaan Karhunrantalaiset (Finn Kirja/Gummerus 1981) hän kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan siirtolaisuudestaan Kanadassa.  Se on jatkoa edelliselle Kanadan suomalaisista kertovalle teokselle ja perustuu faktatietoihin.

Tutkimuksiinsa pohjautuvan historiallisen kirjansa Kun linnat antautuvat hän julkaisi omassa kustantamossaan, Vänerförlag 1983.  Se kommentoi 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen historiaa sisältäen takaumia eri historiallisiin tapahtumiin.

Kirjallaan Kun linnat antautuvat tahtoi Asser Riarbäck muistuttaa Ruotsia kenraali von Döbeln tunnustuksen ja kiitoksen sanoista Suomen armeijan rippeille Uumajan torilla 8. päivänä lokakuuta 1809, sanoista jotka lupasivat siunata suomalaisia suvusta sukuun. 
- Ja mitä tarkoittavat ruotsalaisen poliittisen vaikuttajan sanat pari sataa vuotta myöhemmin ruotsinsuomalaisille: "Suomalaisille ei kuulu mitään erikoisoikeuksia muihin siirtolaisiin nähden", kysyy Asser Riarbäck kirjansa kansilehdillä.  Kirja peilaa vahvasti Riarbäckin omia siirtolaiskokemuksia Ruotsissa.

Asser Riarbäck oli lähinnä historiallisten romaanien kirjoittaja, mutta samalla hän sivusi omaa elämäänsäkin, olihan hän kokenut siirtolaisuuden sekä Kanadassa että Ruotsissa.


Väinö Salmi

Väinö Salmi (1897-1981) kirjoitti kolme muistelmateosta:  Olin punikki (Akateeminen kustannusliike 1967), Pakolaisena Itä-Karjalassa eli neljätoista vuotta sosialismia rakentamassa (Akat. kustannusliike 1970) ja Punaisen sirpin Karjala, muistelmia ja vastamuistelmia suomalaisten kommunistien kohtaloista Neuvostokarjalassa (Alea kirja 1976).  Koko tuotanto on omaelämäkerrallista.  Siirtolaisuutta hän ei kirjoissaan koskaan käsitellyt vaan keskittyi sota-ajan kuvauksiin.


Tyyne Seppä

Tyyne Seppä (syntynyt 1921) on kirjoittanut jo kymmenen muistelmateosta omasta elämästään.  Ensimmäisen muistelmakirjansa synnystä hän kertoo seuraavaa:

Kun isäni syntymästä oli kulunut 130 vuotta, niin päätin että minun on kerrottava siitä vääryydestä, jonka kohteeksi hän joutui.  Niin syntyi Syrjäkyläläisiä (ilmestyi 1991).
  Lähetin sen käsikirjoituksen Helsinkiin eräälle kustantajalle, mutta kun se tuli takaisin, niin monien vaiheiden jälkeen päätimme yhdessä Satakunnan Painotalon johtajan Sakari Ryypön kanssa, että minun kannattaa kustantaa se itse.  (122 ruotsinsuomalaista kynäniekkaa)

Tosikertomus menneiltä vuosilta, Syrjäkyläläisiä sai hyvän vastaanoton niin täällä Ruotsissa kuin entisellä kotiseudulla Suomessakin, ja lukijat kyselivät Tyyne Sepältä lisää muistelmia. Jatkoksi edelliseen kirjaansa hän kirjoitti Muurahaisia Syrjäkylällä (1992).  Sen jälkeen häneltä onkin ilmestynyt tasaisin välein kirja vuosittain, kaikki omakustanteena.  Useimmissa kirjoissa on taiteilija  Olli Uusiniityn kuvitus.

Ensimmäisessä muistelmakirjassaan Tyyne Seppä kertoo omasta varhaislapsuudestaan ja vanhemmistaan, kyläläisten elämästä ja kanssakäymisestä.  Kirjan loppupuolella selviää sekin vääryys, joka hänellä oli muistelmien kirjoittamisen syynä.

Kalle oli pitänyt kunnia-asianaan saada Umpiaita loistokuntoon.  Sitä se oli nyt ja toinen ryösti hänen työnsä hedelmät.  Mikä vääryys!  Mikä anteeksiantamaton vääryys!  Kalle uskoi varmasti että pahalla on pahan palkka.  Olga tulee katumaan vielä. -  Mää menen hakemaan piikkilankani pois, Kalle sanoi aamulla ja pisti tongit taskuunsa.  Nyt hän menisi viimeisen kerran Umpiaitaan.  Siellä hän oli tehnyt monen monta raskasta työpäivää, mutta ei vielä koskaan niin raskain mielin astellut sinne kuin nyt, viimeistä kertaa.  Oli käynyt niin kuin joskus ihmisten kesken.  Kotopellot olivat kuin omia lapsia, Umpiaita oli kuin kasvattilapsi, josta oli tullut omia lapsia rakkaampi.  (Syrjäkyläläisiä)

Suurena tukena Tyyne Sepän muistelmien julkaisemisessa ollut kotiseutuneuvos Esko Pertola kirjoittaa Syrjäkyläläisten alkulehdillä mm. seuraavaa:
Riittävän voimallisella luomiskyvyllä varustettu perinteen tallettaja pystyy tekemään keräämästään aineistosta vaikkapa pienoisromaanin.  Erinomaisena esimerkkinä tällaisesta saavutuksesta on Tyyne Sepän Syrjäkyläläisiä.  Siinä liikutaan ajallisesti vuosisadan vaihteen ja sitä välittömästi seuranneiden vuosikymmenien aikana Kokemäen vanhan emäpitäjän pohjoisella ja luoteisella äärellä silloin eläneiden kansanihmisten parissa.  Ihmis- ja tapahtumakuvauksissa on viljelty runsaasti vanhoja sanontoja, hokemia, sitaateissa tai ilman.  Niihin liittyy poikkeuksetta suuri elämän viisaus nokkelasti oivalletuissa ja sujuvasanaisiksi lauseiksi kiteytyneissä lausahduksissa.  Käytetty murre ei tosin ole täysin aitoa eikä puhdasta - sitähän ei ole enää vuosikymmeniin voinut aitona kuullakaan, sillä sellaiset seikat, kuten ihmisten liikkuvuus ja joukkotiedotusvälineet ovat onnistuneet sekoitustehtävässään paremmin kuin hyvin.  Kuitenkin tulee esiin monia ehjiä murresanoja, joiden ymmärtäminen ja jopa lausuminen tuottaa nykypäivänä nuoremmille vaikeuksia.  (Esko Pertola Syrjäkyläläisiä)

Toisessa syrjäkyläläisistä kertovassa kirjassaan Muurahaisia Syrjäkylällä Tyyne Seppä muistelee lapsuuden aikaansa, kyläläisten aherrusta ja työntekoa.  Sarjan kolmas kirja Syrjäkylällä juhlitaan ilmestyi 1993. Kirjassa eletään 1920-lukua ja vietetään mm. häitä ja hautajaisia.  Tyyne Seppä käyttää kirjassa itsestään nimeä Liisa, usein vain tyttö.  Hän ei koskaan käytä minäkertojaa kirjoissaan.

Syrjäkylällä juhlitaan -kirjan ilmestymisen jälkeen siitä kirjoitti Jorma Orelma Yks´kaks -lehdessä seuraavasti:

Tyyne Sepän kirjat ovat muistelmia ja samalla kertomuksia.  Esko Pertola käyttää niistä nimikettä "muistelmakuvaus" ja se on hyvinkin osuva.  Yhtä hyvin häihin kuin hautajaisiinkin kuuluu aina suuri osa kirkollista ja talonpoikaista perinnettä, mutta samalla ovat juhlat tapahtumia, johon leimansa antavat niihin osallistuvat ihmiset, heidän luonteensa ja asemansa yhteisössä.
Tyyne Sepän tavassa kertoa näitä 20-luvun tapahtumia nuoren tytön silmin on paljon aitoa maalaistyttöä itseään.  Hänen kielessään murre ja kirjakieli sekoittuvat toisiinsa, samoin subjektiivisuus ja kirjallisen kunnianhimon vaatima objektiivisuus. Tällä tavalla tarinasta ei tule steriiliä kansantiedettä, vaan sitä mikä on ollut tarkoituskin: muistelmakuvaus.
  Koska kirjat ovat omakustanteita, ei niiden teossa ole myöskään ollut mukana suurten kustantamoiden resursseja.  Kuvitus on kuitenkin ammattimaisesti tehty, kieliasu selkeä ja painatus laadukasta.  (Yks´kaks 8/93)

Tyyne Seppä kirjoitti neljännen muistelmakirjansa Syrjäkylän koulu (1994) hiukan aikaisemmasta tavasta poiketen.  Nyt hän uskalsi kirjoittaa asioista, paikoista ja henkilöistä pääosin niitten oikeilla nimillä.  Tässä kirjassa hän käytti itsestäänkin nimeä Tyyne parin edellisen kirjan Liisan asemasta. Olli Uusiniitty on piirtänyt kirjaan kansikuvan mutta muuten kirjassa on vanhoja valokuvia piirrosten tilalla, onpa mukana kopio Tyynen ensimmäisestä koulutodistuksestakin vuodelta 1929.

Tyyne Sepän muistelmien suosio näytti vain lisääntyvän, joten hän päätti kirjoittaa taas yhden kirjan lisää.  Vuonna 1995 hän julkaisi seuraavan muistelmakirjansa Takatietä Syrjäkylälle.  Kirjan ilmestymisen yhteydessä Matilda Ranta haastatteli häntä Viikkoviestiin kysyen mm. miksi Tyyne Seppä kirjoittaa kirjojaan.
- Haluan tallentaa vanhaa häviämässä olevaa historiaa ja samalla tarjota lukijoilleni sellaista, mikä saa hyvälle tuulelle ankeinakin aikoina.  Kirjojen henkilöt ovat aitoja.  Olen nähnyt heidät, elänyt heidän kanssaan, joten tiedän tarkalleen millaisia kirjojeni ihmiset ovat.  Repliikitkin syntyvät kuin itsestään, kuvailee Tyyne Seppä, jolla ei ole ongelmia tarinoiden luomisen kanssa.
  -  Tarina purkautuu aina ensin kuin sumun takaa.  Sitten tapahtumien kulku nousee silmien eteen aivan kuin katselisi filmiä.  Kynän kanssa on pidettävä kiirettä, jotta pysyn juonessa mukana.  (Viikkoviesti)

Vähän Takatietä Syrjäkylälle ilmestymisen jälkeen sain kirjailijalta lisäselvityksen (kirjelappusen, jonka hän oli sujauttanut lähettämäänsä kirjeeseen) joka todistaa että Tyyne Seppä muistaa enemmän kuin kirjoissaan kertookaan.

Hiukan selvitystä:  Koska kirjeestä tuli joka tapauksessa kahden merkin kirje niin kerron vielä niistä "korvatipoista".  Kun Närvän emäntä tuli pyytämään valkoisen kutun kusta pojan särkeviin korviin, niin siitä pojasta tuli kuuromykkä.  Närvä -nimen jätin kirjasta pois koska sitä sukua on vielä elossa.  Näin nuorena tyttönä sen kuuromykän naapurissa, hän oli silloin jo melkein keski-ikäinen.  Se naapuri oli entinen Miinan mökki ja siellä oli emäntänä sen kuuromykän sisar.  (Tyynen kirjeestä)

Seuraava kirja Elämä jatkuu Syrjäkylälläkin ilmestyi 1996.  Siitä kirjoittaa Helena Roininen arvion Liekissä 1/96.

  Tyyne Sepältä ilmestyi joulun alla kuudes osa Syrjäkyläläisiä -sarjaan.  Tulokkaan nimi on Elämä jatkuu Syrjäkylälläkin.  Kirja on jatkoa edellisestä tutun Amalian, Tyynen äidin, elämästä oman orren alla.  Amalia ja Frans muuttavat omaan torppaan ja saavat lapsia. Yksi heistä, pieni Tyyne-tyttö kuolee. Perhe muuttaa torpasta omalle pikkutilalleen.  Perheenpää alkaa sairastella ja lopulta Amalia jää yksin pienten lasten kanssa.  Leskelle ilmaantuu kosijoita, joista sitten teurastaja Kalle vetää pisimmän korren ja muuttaa isännäksi taloon.
Lapset kasvavat ja retuperällä ollut maanviljelys kohenee.  Kallen ollessa jo hyvän alun seitsemännellä kymmenellä tapahtuu ihme:  Taloon saadaan pieni iltatähti, uusi Tyyne.  (Liekki)

Tyyne Seppä on lukenut Syrjäkylä-sarjan kirjoja ääninauhoille Eskilstunan kirjastossa, sillä kuten hän itse sanoo Viikkoviestin haastattelussa: "Jälki on parasta kun luen tekstin itse.  Vain kirjoittaja voi tietää tarkalleen, mitä milläkin on tarkoittanut, millaisia teoksen henkilöt todella ovat."

Kun Tyyne Seppä sai Syrjäkyläläisiä -sarjansa valmiiksi hän julkaisi siitä kokoomateoksen, jossa kaikki kuusi kirjaa ovat yksissä kansissa.

Tyyne Sepän seitsemäs omaelämäkerrallinen kirja on nimeltään Tampereen takana (1997), joka kertoo nuoren perheen (Tyynen) muutosta sotien jälkeen Teiskon Vesipohjaan.  Kirjassa hän käyttää itsestään taas nimeä Liisa.

Ennen vuonna 2000 ilmestynyttä siirtolaisromaania Kartanosta kanalaan julkaisi Tyyne Seppä kaksi sadun muotoon kirjoitettua muistelmakertomusta:  Riihitonttu ja Helminauha (1998), mikä ajoittuu Tyynen lapsuuteen, josta hän kertoo Riihitontun silmin ja Riihitonttu mierontiellä (1999), joka on jatkoa edelliselle.  Näissä kirjoissa Tyyne Seppä esiintyy taas Liisa-nimisenä.  Riihitonttu ajautuu Ruotsiin ja kuin ihmeen kaupalla joutuu Liisan/Tyynen taloonkin.  Niin Riihitonttu pääsee seuraamaan Tyynen Ruotsissa asumista. Toisessa sadussa Riihitonttu palaa takaisin Suomeen ja löytää Liisan/Tyynen kesämökiltään.

Kartanosta kanalaan kertoo Tyyne Sepän Ruotsiin muuton ja hänen siirtolaisuutensa alkuvaiheet ensimmäisen kahdeksan vuoden ajalta. Tavoilleen uskollisena Tyyne Seppä ei nytkään käytä oikeita nimiä henkilöistä, vaikka paikkojen nimet onkin aitoja.  Itsestään Tyyne käyttää nimeä Tuovi Mäki. Rouva Tuovi Mäki on olosuhteiden kärjistyessä jättänyt miehensä ja kotinsa Suomessa, ottanut tyttärensä ja tyttärentyttären mukaansa ja matkustanut Ruotsiin. Kirjan Tuovi Mäki aloittaa uuden elämän uusilla ehdoilla vieraassa maassa.


Tyyne Seppä on tuotteliain ruotsinsuomalainen omien muistelmiensa kertoja.  Hän on julkaissut yhteensä 10 muistelmakirjaa.  Hän on mukana monissa antologioissa kertomuksillaan, jotka yleensä perustuvat tositapahtumiin.  Hän on kirjoitellut myös lehtirunoja yms.


Toivo Suikki

Toivo Suikki (syntynyt 1942) on kirjoittanut mm. runoja, ajatelmia ja novelleja, joita on julkaistu eri lehdissä ja omakustanteina. Tämän aineen pariin kuuluu hänen tuotannostaan muistelmat Ihmisiä Vuosia Tapahtumia (Omakustanne 1989).  Kirjassaan hän kertoo aluksi, esipuheessa, oman elämäntarinansa. Suikki kirjoittaa syntymästään, perheestä, lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, koulusta ja työkokemuksistaan ja ajatuksistaan. Näitten taustatietojen jälkeen hän julkaisee tapaamiensa eri henkilöiden haastatteluja, jotka näkee tärkeäksi tuoda esille.

Toivo Suikki on seilannut Suomen ja Ruotsin väliä useita kertoja, vuodesta 1994 hän asuu Suomessa.


Valma Wahlström

Valma Wahlström (syntynyt 1944) kirjoitti omasta lapsuudestaan kirjan Pörröpää Elina (Edicom Julkaisut 1994).  Kirjansa hän tarkoitti "juurihoidoksi ruotsinsuomalaisille lapsille".  Siis identiteetin vahvistamiseksi ja kulttuurin välittämiseksi, jos oikein ymmärsin.  Kirjassa kannen Elinasta on käytetty nimeä Elisa tai Eliisa, mutta ei koskaan Elina.  Miten tahansa, niin kysymyksessä on Valma-kirjailija itse (hänen kolmas etunimensä on Eliisa). Kirja herätti sekavia tunteita ilmestyessään. Liekissä siitä oli vähemmän ylistävä arvostelu, jossa sanottiin mm:
 
Kirjassa vilisee paljon väkeä, sitä tulee ja menee.  Melkeinpä joka kappaleessa on uudet ihmiset. Enpä usko, että on olemassa ihmistä, lapsesta puhumattakaan, joka tämän kirjan henkilöt voisi pitää järjestyksessä.  Pääasiassa lienee ollut tarkoitus kuvata Elisan lapsuutta ja hänen lähipiiriään kotieläinten ja tylyäkin tylympien ihmisten jaloissa sodan jälkeisessä pohjanmaalaisessa kylässä.
  Tunteetonta ja rakkaudetonta sen raukan elämä on vääjäämättä ollut.  Hiukkasen myötätuntoa ja päänsilitystä hän sentään sai kuolemaa kaipaavalta, kurjuuttaan ruikuttavalta mummolta, joka asusteli perheen riesana, kun ei muuallekaan päässyt.  Siellä mummon sängyn alla Elisa sai olla turvassa, paossa vanhempiaan tai isoa veljeään.
  Kirjailija ilmoittaa saatesanoissaan kirjoittaneensa nimenomaan ruotsinsuomalaisille lapsille (pyynnöstä) iloiseksi juurihoidoksi????  Hänen mukaansa lapset tarvitsevat tällaista korutonta kerrontaa.  Opettajana kirjoittajan olisi luullut tajuavan, ettei tuollaisessa kieliasussa missään tapauksessa pitäisi lukemista ruotsinsuomalaisille lapsille tyrkyttää, eikä kenelläkään muullekaan sen puoleen. Kirjan teksti on kappale kappaleelta yhteen pötkyyn ladottua, rivit kummasti sieltä täältä katkottua (kuulemma lukemisen helpottamiseksi???)  (Anneli Tikkanen-Rózsa Liekki 2/94)

Valma Wahlström ei tietääkseni ole kirjoittanut, ei ainakaan julkaissut muuta.  Pörröpää Elina herätti aikanaan kohua, mutta se unohdettiin varsin pian.



Copyright, 2000: Anneli Tikkanen-Rózsa
Tillbaka till kultur
Tillbaka till Immigrant-institutet